Siirry pääsisältöön

Tekstit

Andy Weir, Artemis

Andy Weirin esikoisromaani, Yksin Marsissa, oli yllättäen erinomainen teos: simppeli, helposti mukaansa tempaava perusidea ja riittävän hyvä (joskin kaikkea muuta häikäisevä tai monisyinen) proosallinen toteutus, että kirjalliset puutteet eivät muodostuneet ongelmiksi. Arvelin (ääneen tai itsekseni, en muista) kirjan lukemisen aikoihin, että mitä Weir voisi kirjailijana tehdä yllätyshitin jälkeen – joko hän osoittaisi heikkoutensa kirjoittajana toistamalla samaa kaavaa ad nauseam tai hän osoittaisi heikkoutensa(/vahvuutensa?) kirjoittajana rönsyilemällä kapean mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta hyvältä, mutta vielä huonommalta kuulostaa molempaan sudenkuoppaan astuminen samaan aikaan.
Artemis on vuoden karvain pettymys, tähän saakka. Se on samaan aikaan liian samanlainen kuin Yksin Marsissa, mutta sen onnistuu silti missata paljon pointteja siitä, miksi esikoinen toimi. Premissi on heikompi, juoni epäuskottava ja tarpeettoman sekava, päähahmo kosmeettisissa…
Uusimmat tekstit

Agustina Bazterrica, Rotukarja

Kaikki taitavatkin jo tietää, että olen ollut jo reilun vuoden ajan kasvissyöjä. Lihan syömisessä itsessään ei ole mitään väärää – sehän on ihan yhtä luonnollista kuin kasvissyöntikin – mutta tuotantoeläinten kohtelussa ei ole mitään kunnossa. Määritän kulutustottumuksillani sitä, millaiseen suuntaan toivoisin lihatuotantoalan kehittyvän ja millaisesta toivoisin sen pääsevän irti – ja haluan lihatuotannon irtautuvan täysin mentaliteetista, että eläinrääkkäys väärin paitsi jos eläimet syödään pian. Lisäksi, kasvissyönnin terveysedut voi tiivistää mielestäni kelvollisesti seuraavaan retoriseen kysymykseen: koska viimeksi olet tavannut järisyttävän ylipainoisen kasvissyöjän?
Olen täten erittäin lähellä Agustina Bazterrican Rotukarja-dystopiaromaanin ideaaliyleisöä: diggailen scifiä (ja spefiä) kaikissa alamuodoissaan ja olen jo valmiiksi kelkassa kirjan sanomalle, että tuotantoeläimiä pitäisi kohdella paremmin. Inhosin silti kirjaa monesta syystä, joista vain yksi on se, että kirjan fokuk…

Svetlana Aleksijevitš, Tšernobylista nousee rukous

Menin innostumaan aiheesta, joka ei ole aiemmin puhutellut sen kummemmin: HBO:n Chernobyl-minisarja pakotti minut luekaan ja selvittämään kaikkea mahdollista historian rajuimmasta ydinonnettomuudesta. Eniten onnettomuus on kiehtonut kenties juuri sen takia, että tiedän tapahtumasta ja ydinsäteilystä ylipäänsä niin vähän – minisarja toi molemmat helposti lähestyttävällä tavalla esille ilman pahinta amerikkalaiseen viihteeseen kuuluvaa pateettisuutta ja sensaatiohakuisuutta.
Kaikkialla lukemilla sivuilla mainittiin, että kirjallisuusnobelisti Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous -teos on parhaita aihepiirin opuksia. Olin skeptinen, koska kirjan perusidea kuulostaa yltiötunteilevalta ja nyyhkypornolta: annetaan ihmisten kertoa omin sanoin tapahtumista ja kokemuksistaan. Monet tekijät, etenkin toimittajat, menisivät sieltä mistä aita on matalin ja mehustelisivat kauhuilla ja surulla ja niin edespäin. Onneksi Aleksijevitš ei niin tee.
Tšernobylista nousee rukous ei sisällä (yh…

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia.
Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdootteja menne…

Pekka Vahvanen, Kone kaikkivaltias

Päivän sivistyssana on luddiitti: teknologiaskeptinen, -kriittinen, -vihamielinen henkilö. Tavanomaisesti luddiitti on haukkumasana henkilölle, joka hannaa teknologista kehitystä vastaan – luddiitteja olivat ne höyrykoneita piloille moukaroineet käsityöläiset ja talonpojat, jotka pelkäsivät (oikeutetusti) koneiden vievän heidän työnsä 1700- ja 1800-lukujen taitteen Iso-Britanniassa. Pekka Vahvanen ilmoittautuu avosylin luddiitiksi: hän ei pidä modernista teknologiasta, mutta hän menee vielä pidemmälle väittäessään digitalisaation ”tuhoavan kaiken meille arvokkaan”. Kone kaikkivaltias on hänen tietokirjamainen manifestinsa, jonka aikana hän julistaa (jotkut epäilemättä väittävät foliohatun pyörivän hänen päässään keskimäärin neljäkymmentäviisi kierrosta minuutissa) algoritmien, sosiaalisen median ja koneistamisen hävittävän länsimaisen demokratian tiellään maailman herruuteen.
Ja kyllä, Vahvanen tunnustautuu kirjailijaesittelyssä ”konservatiiviksi”, mikä edellisen virkkeen jälkeen yllät…

Matti Klinge, Tuhoutuiko Rooma? & Hyppikää ilosta

Huh. Se oli erikoinen hurahtaminen, toivottavasti se on nyt ohi. Tai, no, en tiedä toivonko moista oikeasti, mutta…
Emeritusprofessori Matti Klinge on mielipiteitä jakava persoona, jota voi kuvata suhteellisen vaivattomasti vanhoilliseksi, aristokraattiseksi humanistijääräksi, joka ottaa säännöllisesti kantaa milloin mihinkin julkiseen debattiin tavalla, joka herättää monesti… kärkkäitä vastauksia. Minä, vastaavasti, olen vain tällainen wannabe-kirjoittelijanplanttu, kotitaustaltani kaikkea muuta kuin yläluokkainen saati eliittilukiota käynyt. Miksi siis luin kaksi Matti Klingen päiväkirjaa putkeen, vaikka maailmankuvamme ovat niin perustavalla tavalla erilaisia? Juuri siksi. En tunne ketään, joka olisi vanhaa aristokraattisukua ja ylpeä siitä (tai ainakaan toisi sitä esiin), ja haluan ymmärtää tapaa, jolla Klingen kaltainen jäärä näkee maailman ja sen tapahtumat. Päiväkirjoja lukiessani huomasin olevani jatkuvasti toista mieltä Klingen kanssa isoista ja pienistä asioista, mikä ei jäll…

Max Barry, Jennifer Government

Max Barry on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta kuultuani useasta suusta, että hänen dystopiaromaaninsa Jennifer Government on yksi 2000-luvun parhaista genrensä edustajista tällä vuosituhannella, päätin tarttua mainittuun kirjaan. Lisäksi, sen vielä nykyistä hyperkapitalismia libertaristisempi maailma on useamman kuin pari pykälää pelottavan puolella; kuvitelkaa maailma, jossa Kokoomus olisi kommunistinen puolue, republikaanit maltillista vasemmistoa ja Kokoomusnuorten mielipuolisimmat sankarit maltillista oikeistoa, ja menettäkää yöunenne. Suunnilleen sellainen Jennifer Governmentin maailma on: heikkoa ja marginalisoituvaa keskushallintoa lukuun ottamatta kaikki yhteiskunnassa on yksityistettyä, sisältäen koululaitoksen ja poliisivoimat. Barryn luomassa maailmassa poliisi on uudelleenbrändäytynyt The Policeksi ja kun henkilö tulee antamaan itsensä ilmi siitä, että hänet on palkattu/painostettu massamurhan toteuttamiseksi, The Police tarjoaa ulkoistamisdiiliä.
Jennifer …