Ai niin!

Muistan kuulleeni opiskeluaikoinani anekdootinomaisia huomioita siitä, kuinka Ruotsi oli eugeniikan johtavia maita. Maininnat tehtiin aina varoituksenomaisesti, havaintona menneisyyden ja nykyisyyden realiteettien ristiriidasta ja muistutuksena opiskelijoille siitä, että nykyisyyden poiskuolettaminen ei ole koskaan helppoa saati yksioikoista. Koska eihän Ruotsi, tuo länsinaapuri, joka voittaa meidät lätkässä aina, koska niillä on Sundin tai Karlsson tai Lundqvist tai yleisesti ottaen paremmat pelaajat, voi olla rotuopin sydänalueita, eihän? Vuoden 2015 Tieto-Finlandia-voittajateos Kansankodin pimeämpi puoli pyrkii tukevoittamaan vanhaa, anekdootinomaista pointtia. Kyllä, Ruotsin historiassa on eugeniikkaan ja sosiaalidarvinismiin kallellaan oleva aspekti; vaikka maa ei ollut kummallakaan puolella toisessa maailmansodassa, tietty korkeasti koulutettujen ryhmittymä oli kallellaan Natsi-Saksan suuntaan. ”Ajan hengen” mukaisesti monet arvostetut oppineet loivat vähintäänkin happoi

Huomaan, että jokaisen lukemani Stephen King -kirjan jälkeen minun on entistä vaikeampi perustella faniuteni. Kyllä, King kirjoittaa ihan riittävän hyvää proosaa. Kyllä, hän osaa punoa tarinan mainiolla tavalla kasaan, ja etenkin romaanien aloituksissa sekä mielenkiinnon herättelyssä hän on omaa luokkaansa. Mutta. Kaikki tarinat seuraavat hyvin ennustettavaa, usein samankaltaista rakennetta. Hahmot ovat karikatyyrimäisyyksiin vietyjä juonenkuljetuksen apuvälineitä, joista kukaan – tai ainakaan käytännössä kukaan – ei läpäise alustavaakaan hahmotestiä. (Hahmotesti sitä tuntemattomille menee näin: kuvaile vapaavalintainen hahmo ilman, että viittaat hänen ominaisuuksiinsa tai statukseensa tarinan maailmassa – hyvien hahmojen kohdalla tämä on helppoa, huonojen tapauksessa mahdotonta.) Tarinat ovat kroonisesti ylimittaisia, vaikka ne olisivat silti liian luonnosmaisesti poukkoilevia. Elevation , alle 200 sivua pitkä pienoisromaani, on uusin esimerkki kaikesta tästä. Sen lukee – tai