Ai niin!

Andrzej Sapkowskin Noituri-sarja on mainio tarinakokonaisuus, etenkin suomennettuna. Tapani Kärkkäisen erinomainen revittely teki kaikista kirjoista suuren nautinnon – kun sivuutetaan muista syistä susipaska lisäosa Myrskykausi . Minulle Noituri-kirjat olivat kesän merkki melkein kymmenen vuoden ajan, sillä luin uuden suomennoksen aina silloin, kun se ilmestyi – yleensä alkukesän aikoihin. Kun Myrskykausi (valitettavasti) ilmestyi viime vuonna, ajattelin, että traditioni loppuu sen myötä, mutta mitä vielä, Kärkkäinen on saanut lisää Sapkowskia suomennettavakseen! Narrenturm I aloittaa uuden sarjan, historiallis-fantastisen tarinakokonaisuuden, jonka nimi alkukielellä kääntyy Hussilaistrilogiaksi, mutta koska trilogia käännetään kuudessa kirjassa, tuo nimi ei ole kovin sopiva. Ensimmäisen osan perusteella uskallan sanoa, että Hussilaissekstetti haiskahtaa jopa Noituria paremmalta, koska Kärkkäisen suomennos on vielä aiempaakin erinomaisempi. Sapkowskin alkuteos on taatusti s

Alan ilmeisesti olla jonkinlaisessa puolipaniikkimoodissa Stephen King -fanitukseni kanssa. Sana ”fanitus” taitaa olla hieman liian vahva, koska jos jotakin kirjailijaa todella fanitan, en tiedä onko se enää kyseinen mainelainen herra, mutta koska olen lukenut niin laajalti Kingiä ja koska luen näemmä yhä, kenties tottumuksesta, kaikki hänen uudetkin kirjansa, en tiedä mitään muutakaan sanaa kuvaamaan asennettani. Kuten blogia seuranneet tietävät, pari edellistä Kingin kirjaa ovat olleet susipaskoja: End of Watch sössi Bill Hodges -trilogian tuomalla huonon yliluonnollisen elementin mukaan ja Sleeping Beauties oli fokusoimaton, ylipitkä sekasotku, joka olisi suosiolla saanut jäädä tekemättä. Kun King ilmoitti uuden kirjan, The Outsider in, ilmestyvän vain noin puolivuotta edellisen kirjan jälkeen ja olevan tyylillisesti lähellä Bill Hodges -trilogiaa, en ollut innoissani. Siitä huolimatta otin sen äänikirjaksi kuunteluun ja, uskoo ken tahtoo, se palautti hieman uskoani Kingin tek

Pulp on kirjallisuudenlajina roskaa, kaikkihan sen tietävät. Pulp ei yritäkään olla korkeaa, taiteellisesti ansioitunutta kirjallisuutta, jota luetaan analyysirillit päässä; se on tyhjää viihdettä, jonka laatu mitataan pelkästään juonenkäänteiden määrällä ja laadulla. Tavallaan arvostan tätä tinkimätöntä ja hävyttömästi paskaksi itsensä määrittelevää asennetta, mutta kirjailija minussa myös ärtyy moisesta mentaliteetista, kuten kaikki osasivat varmasti päätellä. Olen vetänyt itselleni rajan siihen, että voin lukea paskaa, kunhan se on – pulpin omilla mittareilla mitattuna – hyvin toteutettua paskaa. Jim Butcherin Storm Front ei ole hyvää paskaa, vaan tavallista paskaa paskaa. Storm Front käynnistää Butcherin romaanisarjan The Dresden Files , joka kertoo yksityisetsivästä, Harry Dresdenistä. Harry toimii konsulttina poliisille, hoitaa omia bisneksiään toimistostaan käsin ja onpa hänellä naishuoliakin siinä ohella – läpikotaisin tuttua huttua, vai mitä? No, The Dresden Filesin

Inhoan, edelleen, termejä kuten ”naiskirjallisuus”, ”mieskirjallisuus”, ”fantasiakirjallisuus”, ”viihdekirjallisuus” ja ”korkeakirjallisuus”. Nämä ovat näppäriä suuntaviivoja, kokoavia termejä, mutta valitettavan usein lukijat jäävät jumiin näihin termeihin, kieltäytyen katsomasta suuntaviivojen ohi. Oikeasti monet näistä leimoista liittyvät vain yhteen aspektiin kulloisessakin romaanissa – esimerkiksi viihdekirjallisuudella viitataan karrikoidummin juonivetoiseen lukemistoon, kun korkeakirjallisuus kumpuaa enemmän fokuksesta teemoihin ja hahmoihin. Koska pidän näitä leimoja lukijakuntaa tarpeettomasti rajaavina, pelkkinä markkinoinnin apuvälineinä ja usein epäinformatiivisina, suosin ja pyrin välttämään niitä viimeiseen saakka. Asenteestani huolimatta pyrin lukemaan vähintään kerran vuodessa yhden romaanin, joka saatettaisiin leimata ”naisten kirjallisuudeksi”, ”hömpäksi” tai chick-litiksi, mutta oikeasti luen tuon kirjan, koska se on niin kaukana omalla epämukavuusalueellani.