Ai niin!

Olen jo pidemmän tovin ajan ollut kyllästynyt toista maailmansotaa ja holokaustia käsitteleviin historiaesityksiin, sillä harva niistä tuntuu tarjoavan muuta kuin spesifiä triviaa (joukkojen liikkeitä jne.), sensaatiohakuista kauhistelua tai vanhakantaisista tulkinnoista kumpuavaa sankarimyyttirakennusta. Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt joitakin aiheita ja kirjoja, jotka ovat sivunneet erityisesti holokaustia ja ne eivät ole olleet mitään yllä mainituista; esimerkiksi Deborah Lipstadtin Denying the Holocaust ei ollut niinkään holokaustin historiaa kuin holokaustin kieltämisen historiaa, joka tulee samalla sivistäneeksi holokaustin yksityiskohdista. Päätin, että kun tässä kuitenkin historian parissa tulee puuhasteltua, voisin yhtä hyvin ottaa holokaustin historiaa paremmin haltuun ja mielellään tavalla, joka ei olisi sensaatiohakuista kauhistelua. Päädyin kuuntelemaan äänikirjana Timothy Snyderin Black Earthin , joka lupaa alaotsikossaan käsittelevänsä holokaustia sekä histor

Vaikka olen mukana lukuhaasteessa jo kolmatta vuotta putkeen, en juuri anna lukuhaasteen kohtien vaikuttaa lukemiseni valitsemiseen. Luen mitä luen ja valikoin sitten kohdan, johon se sopii. Tällä kertaa, kuitenkin, kiinnitin huomiota Helmetin lukuhaasteen listauksessa kohtaan ”kirja, joka liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan” ja käsitin, että perkele, en ole lukenut ensimmäisestä maailmansodasta kertovaa romaania pitkään aikaan – ja kun hyllystä löytyy se ultimaatinen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä romaani, miksikäs ei? Erich Maria Remaquen Länsirintamalta ei mitään uutta oli yksi aikansa kiistellyimpiä romaaneja, ainakin Saksassa. Se ilmestyi kymmenen vuotta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ja vain karvan yli kahdessasadassa sivussa se tiivistää hirmuisen määrän kokemuksia ja mielikuvia sodasta, jonka piti päättää kaikki sodat. Sotilaat ovat vain ihmisiä, jotka haluavat sodan loppuvan; he eivät halua sotia, he eivät halua tappaa, he sympatisoivat (kuten

Kuten varmaan kaikki blogia hetkeä pidempään seuranneet tietävät, nautin suuresti amerikkalaisesta nyky(korkea)kirjallisuudesta, niin vähän kuin moisista leimoista pidänkin. Philip Roth, Paul Auster ja kumppanit ovat nykyään vakituisia nimiä lukulistani kärkisijoilla, mutta minulla on silti vielä useita aukkoja sivistyksessäni – nimellisesti, John Irving ja Jonathan Franzen. Irvingiä yritin lukea jossakin välissä, mutta suomennos oli niin heikko, että se jäi ensisivuilla kesken; Franzen on täysin pimennossa, enkä taida edes omistaa ainuttakaan hänen romaaneistaan (järkyttävää, tiedän). Päätin – tavallaan – korjata tilanteen lukemalla toistuvasti etenkin Franzeniin verratun Nathan Hillin esikoisromaanin The Nix , jonka 700 ylittävä sivumäärä lykkäsi pitkään kirjan lukemista, mutta nyt eepos on kahlattu läpi ja, yllättäen tasan ei ketään, pidin kirjasta, vaikka siinä olikin merkittäviä ongelmia. The Nix kertoo Samuelista, jonka reilut 20 vuotta kateissa ollut äiti ilmaantuu häne

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni