Ai niin!

Ensisilmäyksellä, etenkin jos kirjan suomennoksen kantta vilkaisee, voisi vaikuttaa siltä, että Emma Clinen esikoiskirja The Girls on osaltani jälleen harppaus epämukavuusalueelle, tuonne chick-litin ja kepeän (hyvänmielen) kesälukemiston joukkoon, mutta tuo mielikuva olisi väärä tai ainakin harhaanjohtava. Clinen kirja on synkkä, mutta ei liian synkkä karkottaakseen eskapismia kaipaavia hyvänmielen kirjojen kuluttajia; The Girls kertoo tytöstä, joka liittyy ja samaan aikaan ei liity Charles Mansonin ”perheeseen” joka ei ole Charles Mansonin ”perhe”. Sekavaako? Saatan selittää kirjan konseptin huonosti, koska se on lopulta varsin simppeli: Evie, vuonna 1969 neljätoistavuotias Californiassa asuva tyttö, ihastuu/ihannoi itseään vanhempaa Suzannea, joka kuuluu hyvin mansonmaiseen kulttiin, jota johtaa hyvin mansonmainen Russell. Russell ei ole Manson, samalla tavalla kuin Russellin seuraajien suorittama murhatoimi ei ole Sharon Taten murha, mutta edes auttavasti yleissivistyneell

John Williamsin Stoner julkaistiin alun perin vuonna 1965, mutta jäi vain pienen piirin huviksi; vielä Williamsin siirtyessä ajasta iäisyyteen vuonna 1994 teos oli pelkkä marginaalimerkintä 1900-luvun amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Vuodesta 2006 alkaen teos on saanut tuulta siipiensä alle ja nyt, yli puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen, jotkut tahot ovat valmiita kutsumaan Stoner ia yhdeksi edellisen vuosisadan suurista amerikkalaisista romaaneista. Ja tiedätkö mitä? Taidan olla heidän kanssaan samaa mieltä. Stoner kertoo yhden miehen, William Stonerin, elämän. Ei enempää, ei vähempää. Miksi tämä hahmo ansaitsee elämänkertaromaanin? kysyt. Mitä suurta hän saavutti elämänsä aikana? Vastaus, niin yllättävältä kuin se ensi alkuun saattaakin tuntua, on: ei mitään. Stoner syntyy talonpoikaisperheeseen, passitetaan yliopistoon opiskelemaan maataloustiedettä, loikkaa (vanhempiensa tietämättä) opiskelemaan kirjallisuutta, kirjoittaa väitöskirjan ja toimii elämänsä loppuun saak

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei

Kyllä, minä luin tämän kirjan. Kokonaan. Siis minä – about 190cm pitkä, karvainen hevari, joka on kirjoittanut kaksi julkaistua kauhuromaania – luin Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän , jonka alaotsikkokin kuuluu ei-niin-kiinnostavasti ”ja muita sinkkuelämän perusasioita”. Tiedätkö miksi luin Mielikuvituspoikaystävän , vaikka se on kaikkea muuta kuin mitä yleensä luen? Juuri sen takia, että se on kaikkea muuta kuin tyypillistä lukemistoani. Ei saa jäädä omalle mukavuusalueelle liiaksi, kuten muistan aina saarnata, mutta kuinka voin kuvitella kenenkään uskovan minua, jos en aio näyttää esimerkkiä? Siksi luin ja Mielikuvituspoikaystävän ja aion patistaa kaikkia muitakin kokeilemaan sitä – etenkin jos lukee ”tavallisesti” jotakin tyystin muuta. Tämä siitäkin huolimatta, ettei kirja ole erityisen hyvä. Aluksi hyvät jutut pois alta: Rönkkönen osaa kirjoittaa. Hänen tyylinsä on nasevaa sanailua, jossa ”alatyyliset” sanavalinnat – pillu, kyrpä, pano jne. – kulkevat luontevas