Ai niin!

JP Koskinen on tuottelias kaveri: häneltä ilmestyy uusia romaaneja jatkuvalla syötöllä ja pelkästään vuonna 2018 kauppoihin saapui seitsemän (!) kirjaa (näistä seitsemästä neljä on lasten- ja nuortenkirjoja, mutta silti). Tällainen tahti on tietenkin erittäin kunnioitettavaa, mutta koska olen kyyninen kaikkea kunnioitettavaa kohtaan, olin vakuuttunut, etteivät kirjat voi olla kovin hyviä, kun niitä kerran tällaisella tempolla suolletaan pihalle. Siksi lykkäsin ensimmäisen Koskisen romaanin lukemista pitkään, mutta nyt, kuitenkin, päätin antaa mahdollisuuden, koska halusin lukea hyvällä (tai ainakin siedettävällä) suomella kirjoitettua spefiä – halu, joka osoittautui yllättävän kinkkiseksi, sillä ennen Luciferin oppipoikien aloittamista kokeilin neljää muuta romaania, joista kaikki olivat niin ärsyttävästi kirjoitettuja, että en tainnut päästä sivua 20 pidemmälle missään niistä. Onnekseni Luciferin oppipojat oli riittävän hyvin raapusteltu teos. Se on myös valitettavan harvina

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa. Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio,

Philip Rothin Zuckerman-sarjan kirjojen kaksi ensimmäistä tekelettä olivat laadultaan jossain hyvän ja erinomaisen välillä, mutta niiden kiinnostavuuden pukeminen sanoiksi on vaikeaa. Tarinallisesti niissä ei tapahdu käytännössä mitään ja teemojen bongailu ja rinnastusten tunnistaminen ovat iso osa (teko)taiteellisten kirjojen hupia, minkä takia yritän välttää niiden liiallista paapomista blogiteksteissäni. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa Zuckerman tutustui kuuluisaan kirjailijaan ( Haamukirjailija ) ja julkaisi menestyksekkään kirjan, joka herätti paljon antipatiaa ( Väärinymmärretty mies eli Zuckerman Unbound ); teosten kantavana teemana oli, kirjailijan ja yleisön välisen vuorovaikutuksen sekä metafiktion lisäksi, tapa, jolla juutalainen ”saa” kuvata juutalaisia. Sarjan kolmas kirja, The Anatomy Lesson , (suomeksi Anatomian oppitunti ), jatkaa suoraan Zuckerman Unbound ista, kelaten muutaman vuoden verran eteenpäin, mutta dilemma on edelleen hyvin samankaltainen: Zuckermanin mene