Ai niin!

Salman Rushdie muistetaan liian usein väärästä asiasta: hänen nimittäminen sananvapauden esitaistelijaksi tai fundamentalistimuslimien arkkiviholliseksi on joko toissijaista tai suoraan väärin. Hyvä on, miekkosen Saatanalliset säkeet ja siitä kihonnut fatwa -kohu ovat kiehtova episodi sananvapauden historiassa eikä Rushdien sietämä kohtuuton ja pitkäkestoinen pelko henkensä puolesta ole oikeutettua, vaikka kirjan näkisikin (virheellisesti) islamia herjaavana. Saatanalliset säkeet on vaikea kirja ja koko katkelma, josta fundamentalistimuslimit pahoittivat mielensä, on paranoidista skitsofreniaa sairastavan henkilön uni, joka kuvastaa hänen hybristään sekä mielensä dualismia. Rushdie käyttää saatanallisten säkeiden (kipeää) teologista kysymystä kirjallisena keinona, ei piikkinä tai solvauksena muslimeja tai profeetta Muhammedia kohtaan. Kohukirjansa jälkeen Rushdie on pysynyt kiireisenä, kirjallisella rintamallakin. En ole lukenut Rushdielta Saatanallisten säkeiden lisäksi kui

En yleensä puhu siitä paljoa tai kovaan ääneen, mutta seuraan jääkiekkoa. Ilmeisesti lätkädiggailu on sen verran rahvaanomaista, että akateemikot katselevat lajia ja sen seuraajia nenäänsä pitkin: pelkkää väkivaltaista kohkaamista ja känniääliöitä Leijona-paidat päällä. Monet väkevimmistä lapsuus- ja nuoruusmuistostani liittyvät jollakin tavalla (MM-)lätkään: Leijonien finaalitappio Torinossa 2006, finaalitappiota edeltänyt Venäjän myllyttäminen ja Karalahden kaksi sekuntia ennen pelin päättymistä verkon perukoille sujahtanut maalin vuoden 1998 (?) MM-kisojen ratkaisupelissä. Nykyään seuraan päivittäin NHL:n tapahtumia, pelien lopputuloksia, pelaajakauppoja ja yleisiä uutisaiheita, ja yksi puheenaihe, joka on pyörinyt paljon lätkäotsikoissa, on aivovammat: kuinka pelaajat itse ovat syypäitä omiin vammoihinsa, kuinka he tietävät vammautumisen mahdollisuuden, kuinka liiga (oli se nimeltään Liiga tai NHL) ei ole vastuussa ja niin edelleen. Lapsellisia kantoja, tiedän – eivätkä ne auta

Jostakin määrittelemättömästä syystä edellisestä lukemastani kirjasta, Bret Easton Ellisin Lunar Parkista , blogitekstin tekeminen jäi väliin. Luin kirjan loppuun iltasella, unohdin tekstin tekemisen seuraavana päivänä, sitä seuraavanakin ja kappas, viikko on mennyt ja sanottava näivettynyt. Kirjasta kiinnostuneille tiedoksi, että se huononi loppua kohden – alku oli mainio pseudoelämänkerta, loppu harvinaisen väsynyttä tekotaiteellista ”kauhua”. Hyvää proosaa, ei siitä mitään, mutta ylimittainen, huonosti juonellisesti fokusoitu ja rautalangasta väännetyllä ”twistillä”/”metaforalla” tärvelty. Yahtzee Croshaw’n esikoisromaani Mogworld saa minulta saman Goodreads-arvosanan (2/5) kuin Lunar Park , mutta toisista syistä. Yahtzeen kirja on, jälleen, juoniähkyinen: jos Ellisillä kirjan mittava kesto kuluu mielenkiintoisia tapahtumia odotellen, Mogworld kaipaa hengähdystaukoja. Pelkästään juonellisesti kirjassa on käänne vähintään jokaisessa luvussa, usein jokaisella sivulla tai aukea