Ai niin!

Risto Isomäki on niitä kirjailijanimiä, jotka tulevat säännöllisesti vastaan, mutta joiden tuotantoon paneutumista olen välttänyt, kiitos jatkuvasti takaraivossa jäätävän pelon siitä, että mitä jos tekijän aikaansaannokset ovat hypestä huolimatta paskaa. Fanitan Isomäkeä siinä, että hän on ollut Suomen kokoisessa maassa tärkeitä ja varhaisia ääniä varoittelemassa ilmastonmuutoksesta; lisäksi hän on popularisoinut erilaisia tieteen lajeja mukauttamalla niitä romaaniensa aiheiksi. Lopulta valikoin ensikontaktini hänen tuotantoonsa kahdesta vaihtoehdosta: uudesta Viiden meren kansasta, joka rakentaa kertomuksen Suomenniemen asukkaiden vuosituhansista arkeologian ja historian keinoin, sekä klassikoksi (ja aikoinaan Finlandia-ehdokkaaksi!) nimetystä Sarasvatin hiekasta. Päädyin aloittamaan ns. alusta eli Sarasvatin hiekasta, koska kuulemma se on sitä parempaa suomalaista jännärikirjallisuutta. Jos Sarasvatin hiekkaa todella on parempaa suomalaista jännärikirjallisuutta, peli on mene

Andy Weirin esikoisromaani, Yksin Marsissa , oli yllättäen erinomainen teos: simppeli, helposti mukaansa tempaava perusidea ja riittävän hyvä (joskin kaikkea muuta häikäisevä tai monisyinen) proosallinen toteutus, että kirjalliset puutteet eivät muodostuneet ongelmiksi. Arvelin (ääneen tai itsekseni, en muista) kirjan lukemisen aikoihin, että mitä Weir voisi kirjailijana tehdä yllätyshitin jälkeen – joko hän osoittaisi heikkoutensa kirjoittajana toistamalla samaa kaavaa ad nauseam tai hän osoittaisi heikkoutensa(/vahvuutensa?) kirjoittajana rönsyilemällä kapean mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta hyvältä, mutta vielä huonommalta kuulostaa molempaan sudenkuoppaan astuminen samaan aikaan. Artemis on vuoden karvain pettymys, tähän saakka. Se on samaan aikaan liian samanlainen kuin Yksin Marsissa , mutta sen onnistuu silti missata paljon pointteja siitä, miksi esikoinen toimi. Premissi on heikompi, juoni epäuskottava ja tarpeettoman sekava, päähahmo kos