Ai niin!

George R.R. Martin, kuten olen aiemminkin sanonut, on oivallinen kirjailija, joka on tehnyt yhden parhaista tarinakokonaisuuksista koskaan… vaikka em. tarinakokonaisuus on yhä kesken. En ole katkera, mutta kuitenkin. Kärvistellen yhä venyvää odotusta Winds of Winter -kirjan saapumisesta, olen ottanut tavoitteekseni tutustua myös muuhun Martinin tuotantoon: luin noin vuosi sitten miekkosen kolmen pienoisromaanin kokoelman A Knight of Seven Kingdoms sekä viime syksyllä pienoisromaanin novellikokoelmasta (tarinan nimi karkailee minulta – se ihmissusijuttu kuitenkin). Nyt vuorossa oli (äänikirjana) hänen vampyyriromaaninsa 1980-luvulta eli Fevre Dream , jota joissakin piireissä pidetään mestariteoksena. Ei, en kirjoittanut kirjannimeä väärin: se on Fevre Dream , ei Fever Dream , vaikka lausutaankin samalla tavalla. Kyllä, tsekkasin sen monta kertaa tätä tekstiä kirjoittaessani. Fevre Dream on varsin tavanomainen vampyyriromaani, joskin ilmestyessään se on ollut ilmeisen eril

Pilvi Torstin Suomalaiset ja historia on yksi visuaalisesti hienoimpia ja samalla selkeimpiä kirjoja, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Kirja on taitettu niin valtaisalla ammattitaidolla, että hattu on nostettava omasta ja naapurinkin päästä: aukaisee kirjasta minkä tahansa sivun, on mahdollista välittömästi hahmottaa tekstin rakenne. Marginaaleissa kulkevat kuplat kertovat, mikä on kulloinenkin esiin nostettu näkökulma tutkimusaineistosta; haastattelumateriaalista nostetut lainaukset on laitettu puhekupliin ja vaikka vilkuilisi pelkästään niitä, kokonaisuudesta jäisi oivallinen mielikuva; jokaisen luvun avaa tyylikäs kokonaisen sivun täyttävä piirros. Voisin puhua koko blogitekstin verran pelkästään Suomalaiset ja historia -kirjan visuaalisesta ilmeestä, koska se on vain niin tyylikäs, mutta se ei tekisi oikeutta kirjalle, koska sen aihe on erittäin tärkeä. Suomalaiset ja historia pohjautuu laajaan, n. vuosina 2008–2010 tehtyyn kysely- ja haastattelututkimusaineistoon, jok

Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen ei ollut kaipaamani sykähdyttävä lukukokemus, mutta jätti paljon hienoja mielikuvia takaraivoon kummittelemaan. Koska kaikki sanovat pääpiirteissään samaa – että Ishiguro on todella monipuolinen kirjailija ja että Ole luonani aina on poikkeuksellisen upea romaani – päätin antaa miekkoselle uuden mahdollisuuden kohtuullisen pian edellisen jälkeen. Yleensä pyrin pitämään taukoa saman kirjailijan teosten lukemisen välillä (paitsi jos minulla on menossa lukuhaaste a’la Sofi Oksanen -haasteeni), mutta koska Haudattu jättiläinen oli niin ristiriitainen ja polarisoiva lukukokemus, minun on puhdistettava ilmaa hiukan itseni ja Ishiguron väliltä. Oikeastaan kysymys, joka kummitteli takaraivossani aloittaessani lukemisen, oli yksinkertainen: onko Ole luonani aina parempi kuin Haudattu jättiläinen? Lyhyt vastaus: kyllä. Pidempi vastaus: kyllä, todellakin, ehdottomasti. Ole luonani aina on parhaillaan silloin, kun kirjasta tietää mahdollisimman vähä

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed

Tiedetään, tiedetään: on kulunut melko pitkä tovi edellisestä blogimerkinnästä, mikä tarkoittaa pitkää tovia edellisestä loppuun lukemastani kirjasta. Nyt, ilokseni, voin kertoa lukeneeni (vihdoin ja viimein) kirjan loppuun. Nyt, samaan hengenvetoon, voin surukseni kertoa (vihdoin ja viimeinen) jättäneeni yhden kirjan kesken, melkein kahden kuukauden painin jälkeen. Jätin kesken viime vuonna Finlandia-ehdokkaana olleen Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-ekstran . Pääsin kirjassa yli puolivälin, mutta koska kirja on vähintäänkin sekavaa luettavaa, en nauttinut sen kanssa painimisesta riittävästi jaksaakseni loppuun saakka. Kirjassa ei tuntunut olevan juonta ja kokeellisuus jyräsi, runnoi ja paloitteli punaisen langan. Jossakin toisessa kiireellisyysvaiheessa elämää aion yrittää uudestaan kirjan lukemista, mutta silloin osaan varautua – älyän ottaa muistiinpanovälineet mukaan ja googlata jokaisen hahmon. Ehkä siten ymmärtäisin edes kolmanneksen kirjasta; ehkä silloin jaksaisin pysyä