Ai niin!

Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta , joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa. Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta o

Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute – nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan, joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome , joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa. Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni ), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Do

Olen sitä sukupolvea, joka luki Harry Potterit tuoreeltaan ja joka kasvoi noiden kirjojen mukana. Olin oppinut lukemaan muita myöhemmin ja sen johdosta olin hidas lukija, mikä johti kirjojen inhoamiseen. Ensimmäiset kirjat, joita lukiessa en huijannut loikkimalla kymmeniä sivuja eteenpäin, luin ala-asteen loppupuolella ja nuo kirjat olivat, kuten lienee arvattavissa, Harry Pottereita. Muistan huijanneeni kahden ensimmäisen Potterin lukemisessa, koska olin lukemisessa niin huono (vaikka kukaan ei ole lukemisessa huono tai hyvä, kuten kukaan ei ole hyvä tai huono musiikin kuuntelemisessa – on vain erilaisia tapoja nauttia taiteesta) mutta ehkä kolmannen ja takuulla neljännen kirjan luin itse kannesta kanteen – saavutus, joka oli ala-asteikäiselle minulle melkoinen temppu. Olen kertonut aiemminkin omasta kasvustani lukijaksi ja kirjoittelijaksi, mutta mainitsen Harry Potterista tällä kertaa, koska näen paljon samaa Harry Pottereissa kuin Jessica Townsendin Nevermoor: Morriganin ko

En tiennyt käytännössä mitään konkreettista Maja Lunden Mehiläisten historiasta ennen kuin aloin lukea sitä: jotenkin kolmella aikatasolla kulkeva tarina liittyy mehiläisiin ja mehiläistarhaukseen, mutta koska minulla ei ollut erityistä mielenkiintoa saati tietoa mehiläisistä tai niiden tarhaamisesta, pelkäsin kirjan olevan samanlainen haukotusmaratoni kuin äskettäin puolittain lukemani Helen MacDonaldin H niin kuin Haukka . Onneksi olin epäluulossani väärässä, sillä Mehiläisten historia on erittäin hyvä ja nopealukuinen romaani. Kuten sanottua, tarina kulkee kolmella aikatasolla: 1800-luvulla, lähimenneisyydessä ja tulevaisuudessa ja, kuten olettaa saattaa, kaikki tarinalinjat liittyvät jotenkin mehiläisiin ja toisiinsa. Mehiläiset ovat kuitenkin, onneksi, vain osa kirjaa eikä kirja ole niin pakkomielteenomaisesti fokusoitunut käsittelykohteeseensa kuin H niin kuin Haukka oli. Oikeasti kirjan suuri teema ei välttämättä ole mehiläisten hoito ja sen ongelmakohdat, vaan vanhem

Haruki Murakami on yksi suosikkikirjailijoistani, mikäli ylipäänsä pitäisin mitään listaa raapustelijasuosikeistani. Jos tuollainen lista olisi, siellä olisi Murakamin lisäksi ainakin Paul Auster ja Terry Pratchett, mahdollisesti Stephen Kingkin. Olen lukenut Murakamilta niin hänen ”outoja” kirjojaan ( Kafka rannalla, Suuri lammasseikkailu ) kuin realistisempia ( Norwegian Wood, Värittömän miehen vaellusvuodet, Sputnik-rakastettuni ), mutta ehdottomasti onnistunein teoksista on se, jossa on A) eniten sivuja ja B) molemmat hänen kirjalliset puolensa ovat tasaväkisesti edustettuina eli 1Q84 . Tätä taustaa vasten saattaa olla hieman yllättävää, että Rajasta etelään, auringosta länteen oli niinkin keskinkertainen lukukokemus. Tyylillisesti Rajasta etelään, auringosta länteen on ehtaa Murakamia: ei liiallista selittelyä, monitulkintaisia tapahtumia ja hahmoja ja taustalla soi niin jazz kuin klassinen musiikkikin. Tyylikirjossa ja oikeastaan juonellisestikin Rajasta etelään, aurin