Ai niin!

Kaikki taitavatkin jo tietää, että olen ollut jo reilun vuoden ajan kasvissyöjä. Lihan syömisessä itsessään ei ole mitään väärää – sehän on ihan yhtä luonnollista kuin kasvissyöntikin – mutta tuotantoeläinten kohtelussa ei ole mitään kunnossa. Määritän kulutustottumuksillani sitä, millaiseen suuntaan toivoisin lihatuotantoalan kehittyvän ja millaisesta toivoisin sen pääsevän irti – ja haluan lihatuotannon irtautuvan täysin mentaliteetista, että eläinrääkkäys väärin paitsi jos eläimet syödään pian. Lisäksi, kasvissyönnin terveysedut voi tiivistää mielestäni kelvollisesti seuraavaan retoriseen kysymykseen: koska viimeksi olet tavannut järisyttävän ylipainoisen kasvissyöjän? Olen täten erittäin lähellä Agustina Bazterrican Rotukarja -dystopiaromaanin ideaaliyleisöä: diggailen scifiä (ja spefiä) kaikissa alamuodoissaan ja olen jo valmiiksi kelkassa kirjan sanomalle, että tuotantoeläimiä pitäisi kohdella paremmin. Inhosin silti kirjaa monesta syystä, joista vain yksi on se, että kir

Menin innostumaan aiheesta, joka ei ole aiemmin puhutellut sen kummemmin: HBO:n Chernobyl -minisarja pakotti minut luekaan ja selvittämään kaikkea mahdollista historian rajuimmasta ydinonnettomuudesta. Eniten onnettomuus on kiehtonut kenties juuri sen takia, että tiedän tapahtumasta ja ydinsäteilystä ylipäänsä niin vähän – minisarja toi molemmat helposti lähestyttävällä tavalla esille ilman pahinta amerikkalaiseen viihteeseen kuuluvaa pateettisuutta ja sensaatiohakuisuutta. Kaikkialla lukemilla sivuilla mainittiin, että kirjallisuusnobelisti Svetlana Aleksijevit šin Tšernobylista nousee rukous -teos on parhaita aihepiirin opuksia. Olin skeptinen, koska kirjan perusidea kuulostaa yltiötunteilevalta ja nyyhkypornolta: annetaan ihmisten kertoa omin sanoin tapahtumista ja kokemuksistaan. Monet tekijät, etenkin toimittajat, menisivät sieltä mistä aita on matalin ja mehustelisivat kauhuilla ja surulla ja niin edespäin. Onneksi Aleksijevit š ei niin tee. Tšernobylista nousee ruko

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott

Päivän sivistyssana on luddiitti: teknologiaskeptinen, -kriittinen, -vihamielinen henkilö. Tavanomaisesti luddiitti on haukkumasana henkilölle, joka hannaa teknologista kehitystä vastaan – luddiitteja olivat ne höyrykoneita piloille moukaroineet käsityöläiset ja talonpojat, jotka pelkäsivät (oikeutetusti) koneiden vievän heidän työnsä 1700- ja 1800-lukujen taitteen Iso-Britanniassa. Pekka Vahvanen ilmoittautuu avosylin luddiitiksi: hän ei pidä modernista teknologiasta, mutta hän menee vielä pidemmälle väittäessään digitalisaation ”tuhoavan kaiken meille arvokkaan”. Kone kaikkivaltias on hänen tietokirjamainen manifestinsa, jonka aikana hän julistaa (jotkut epäilemättä väittävät foliohatun pyörivän hänen päässään keskimäärin neljäkymmentäviisi kierrosta minuutissa) algoritmien, sosiaalisen median ja koneistamisen hävittävän länsimaisen demokratian tiellään maailman herruuteen. Ja kyllä, Vahvanen tunnustautuu kirjailijaesittelyssä ”konservatiiviksi”, mikä edellisen virkkeen jälk