Ai niin!

Ihmettelin pitkään, että mikä siinä on, kun suhteellisen pieni kustantamo, Kosmos, on onnistunut saamaan samalle syksylle kolme erittäin kiinnostavaa ja puhuttua kirjaan: Iikka Kiven, Antti Nylénin ja Pontus Purokurun teokset. Sitten, yhdellä lyhyellä googlauksella, asiat loksahtivat kohdalleen: Kosmos on kesästä asti ollut osa Bonnieria. Samaa konsernia Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan kanssa. Myönnän, että intoni kustantamoa kohtaan laski hivenen, koska halusin pienen kustantamon yllättävän erinomaisella tarjonnallaan ja päätyvän puheenaiheeksi julkaisuillaan, ei konsernikytköksillään ja markkinavetoisuudellaan. Ei tämä tietenkään kustannettuja kirjoja huonommiksi tee, mutta kuitenkin… Kolmesta edellisessä kappaleessa mainitsemastani kirjasta olen lukenut lyhyen aikavälin sisään kaksi teosta: Iikka Kiven ”rehellinen self help -kirja” Menisit ennemmin terapiaan sekä äskettäin Runeberg-palkintoehdokkaaksikin nostettu Antti Nylénin Häviö . Kiven kirjaa jonottelin pitkään ja kiltis

Minua kyllästyttää iänikuinen keskustelu siitä, ovatko videopelit taidetta. Tietenkin ne ovat taidetta – toisenlaista taidetta kuin vaikkapa elokuvat, mutta taidetta yhtä kaikki. Kaikkien pelien taiteellinen arvo ei välttämättä ole kovin korkea – katsokaa vaikka jokavuotista NHL - tai Call of Duty -jatko-osaa – mutta ne toimivat taiteen ehdoin, ne on rakennettu yhtä tavalla korkeakulttuuriseksi tuotteeksi kuin supersankarielokuvat tai tusinadekkariromaanit. Silti videopelin taiteellisuuden teilaaminen uuden NHL :n perusteella on yhtä oikeutettua kuin elokuvien taiteellisuuden määrittäminen Marvel-leffojen perusteella tai kirjallisuuden arvon arvioiminen uuden Ilkka Remeksen pohjalta tai maalaustaiteen saavutusten sivuuttamisen minun vinoon piirrettyjen tikku-ukkojen takia. Pelit eivät ole taidetta tai viihdettä, vaan taiteellisen arvon ja viihteellisyyden välillä on pitkä harmaa alue, skaala, ja kaikkein viihteellisimmillä peleillä on myös taiteellista arvoa ja päinvastoin. Ko