Ai niin!

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen

Naomi Klein on nimi, joka on tullut vastaan säännöllisesti, mutta jonka kirjoihin en ole koskaan aiemmin tullut tarttuneeksi. Yhtenä syynä on eittämättä ollut kirjojen huolestuttava/kunnioitettava sivumäärä, toisena taloustieteelliset aihepiirit: en ole nähnyt syytä ahmia kuusisataa sivua pitkää kirjaa brändäyksestä, kun en tiedä brändäyksestä mitään enkä näe koko aihepiiriä relevanttina tämän hetkisiin intresseihini. Tartuin kuitenkin hänen toiseksi uusimpaan kirjaansa, No Is Not Enough , koska Trumpukka on aiheena niin ajankohtainen ja tärkeä, että vaikka olen lukenut jo muutaman häntä käsittelevän kirjan, olen aina kiinnostunut uudesta näkökulmasta ja kriittisestä mutta reilusta käsittelystä. Kleinin onnistui yllättää, kunnolla. No Is Not Enough on selvästi kirjoitettu nopeasti, vastauksena Trumpin valinnalle ja ensimmäisille toimille presidenttinä alkuvuonna 2017 – mutta silti kirja on ehtinyt kauppoihin kesällä 2017. Näin nopeasti työstetty teksti harvoin on kovin laaduka

Bob Dylan on kiistanalainen ja kiehtova hahmo nykykulttuurissa, sillä vaikka hänen ansioitaan runoilijana, muusikkona ja lyyrikkona tuskin kukaan edes harkitsee kiistävänsä, hänen proosallisemmat tekstinsä ovat sekavampia. Esimerkiksi 1960-luvulla kirjoitettu Tarantula on lähes läpäisemättömän kryptinen tajunnanvirtateos, josta keskimäärin kukaan ei taida vieläkään pitää. (Kuvasin kirjaa ensin romaanina, mutta mietin uudemman kerran.) Miekkosen vuonna 2004 alun perin ilmestynyt omaelämänkerta Muistelmat, osa 1 on kehutumpi ja merkittävästi Tarantulaa selkeämpi kokonaisuus, vaikka ei olekaan täysin vailla kokeellisempia kikkailuja. Vaikka Dylan ei Nobelia proosastaan saanutkaan, päätin lukea Muistelmat , sillä halusin saada jonkinlaista perspektiiviä Dylanista. Aikomukseni oli helpommin sanottu kuin toteutettu, koska Muistelmat on kaukana tyypillisestä omaelämänkerrasta, joka alkaa sankarin lapsuudesta, seuraa urakehitystä ja päättyy johonkin mieltäylentävään lopputulemaan,