Juho Kuorikoski, Pelitaiteen manifesti

Minua kyllästyttää iänikuinen keskustelu siitä, ovatko videopelit taidetta. Tietenkin ne ovat taidetta – toisenlaista taidetta kuin vaikkapa elokuvat, mutta taidetta yhtä kaikki. Kaikkien pelien taiteellinen arvo ei välttämättä ole kovin korkea – katsokaa vaikka jokavuotista NHL- tai Call of Duty -jatko-osaa – mutta ne toimivat taiteen ehdoin, ne on rakennettu yhtä tavalla korkeakulttuuriseksi tuotteeksi kuin supersankarielokuvat tai tusinadekkariromaanit. Silti videopelin taiteellisuuden teilaaminen uuden NHL:n perusteella on yhtä oikeutettua kuin elokuvien taiteellisuuden määrittäminen Marvel-leffojen perusteella tai kirjallisuuden arvon arvioiminen uuden Ilkka Remeksen pohjalta tai maalaustaiteen saavutusten sivuuttamisen minun vinoon piirrettyjen tikku-ukkojen takia. Pelit eivät ole taidetta tai viihdettä, vaan taiteellisen arvon ja viihteellisyyden välillä on pitkä harmaa alue, skaala, ja kaikkein viihteellisimmillä peleillä on myös taiteellista arvoa ja päinvastoin.

Koska kantani on tämä, en usko olevani kohdeyleisön ytimessä, kun puhutaan Juho Kuorikosken Pelitaiteen manifestista, sillä kirja tuntuu olevan suunnattu enemmän niille, jotka vielä panttaavat kantaansa tai näkevät videopelit lapsellisena leikkinä. Tuo kanta on mielestäni lapsellista leikkimistä, tyhjää elitismiä, joka rankkaa taidemuodot tärkeysjärjestykseen niiden ikien perusteella, mutta ei siitä sen enempää, koska Kuorikosken kirja on mainio teos. Se on nopealukuinen, selkeästi argumentoitu ja hyvillä esimerkeillä ryyditetty teos. Välillä se eksyy melkoiseen taidefilosofiseen pyörittelyyn, mutta minua se ei haittaa – jotakin hyötyä siitä maisteritutkinnostakin on. Punainen lanka ei huku kertaakaan, vaan selkeällä (ja hivenen kuivalla ja makuuni turhan suoraviivaisella) tyylillä Kuorikoski rinnastaa videopelejä muihin, pidempi-ikäisiin taidemuotoihin, etsien ja löytäen pelien erilaisuuden ja samanlaisuuden esimerkiksi arkkitehtuurin ja kirjallisuuden kanssa.

Tärkeintä Kuorikoskelle on se, että videopelit pakottavat pelaajansa aktiivisempaan toimijan rooliin kuin vaikkapa staattiset elokuvat: elokuvat ovat tiukasti kontrolloituja, jokaiselle kokijalle samanlaisia, mutta peleissä pelaaja voi ohjata tapahtumia hyvin erilaisille urille, mikä tietenkin synnyttää hyvin erilaisia pelikokemuksia. Tämä ei tarkoita pelkästään mustavalkoisia moraalidilemmoja a’la Bioshockin tytöt, vaan veisin itse sen pelaajan tiedostamattomien valintojen ja toimien urillekin: jos pelaaja A tuskailee yhden Dark Souls -pomon kanssa kolmekymmentä yritystä ja pelaaja B onnistuu kukistuspuuhissa jo toisella yrityksellä, heidän pelikokemuksensa ja näkemyksensä pelistä tai ainakin kyseisestä bossista on hyvin erilainen, vaikka peli onkin antanut heille samat raamit. Kirjojen ja leffojen kanssa vastaavaa kokemuseroa on vaikea spesifioida muuhun kuin siihen, millaisessa mielentilassa kirjaa tai leffaa kokee, mutta ero ohjaimet hajottavan turhautumisen ja älypuhelimen vilkuilun välillä on mielestäni varsin suuri. Lisäksi, pelaaja voi pelata pelejä tietoisesti päin honkia – Let’s Play -videot, joissa pelaajat perseilevät kunnolla, ovat lukuisia ja parhaimmillaan viihdyttäviä katsottavia. Näiden kehitteleminen ei ole pelintekijöiden käsissä, mutta mielestäni tämäkin osoittaa sen, miten erilaisia videopelit ovat suhteessa muihin taidemuotoihin. Et voi lukea romaanista vain joka toista riviä ja kuvitella saavasi kokonaisvaltaista kokemusta, mutta ensimmäinen Zelda-peli on vedetty läpi ilman miekkaa ja Dark Souls kukistettu Guitar Hero -leikkikitaralla.

Eksyn taas omaan paasaukseeni ja tulkintaani, joka on lähinnä täydentävää blogipohdintaa Kuorikosken kirjalle. Mielestäni tällainen lähestymistapa on hedelmällisin tietokirjoista puhuttaessa, koska sen sijaan, että vain toistan kirjailijan pointteja, voin yrittää antaa vähän ekstraa. Sama juttu kuin romaanien kanssa: en halua vain kertoa, että kirja oli hyvä ja siinä tapahtui näin-ja-näin, viisi tähteä, vaan pieni analyysi yhdistettynä referointiin ja (anti)mainospuheisiin on mielestäni kiinnostavampi lähestymistapa. Täyden esseen ja analyysin tekeminen on liian aikaa vievää touhua ja moiseen olen liian kiireinen/laiska, mikä selittää blogin välimallimaisen formaatin. Yhtä kaikki: Pelitaiteen manifesti on hyvä kirja – ei erinomainen tai poikkeuksellinen, mutta viihdyttävä ja hyvin rakennettu. Olisin toivonut vielä syvällisempää analyysiä yksittäisistä peleistä ja niiden ratkaisuista, mutta se olisi epäilemättä karkottanut vähemmän videopeleihin perehtyneet lukijat.

Aloituskappale ei sovellu lainattavaksi alle (kommentti kirjan motosta), joten laitan toisen kappaleen, joka myös alleviivaa pointtiani Kuorikosken suoraviivaisesta kirjoitustyylistä:

Erilaisia pelejä on pelattu läpi ihmiskunnan historian. Ne ovat kiinteä osa jokaisen kansakunnan kulttuurihistoriaa ja vanhimpia sosiaalisen vuorovaikutuksen muotoja. Kaakkois-Turkista löydettiin eräästä haudasta 49 pientä maalattua kiveä, jotka arkeologit määrittelivät noin 5000 vuotta vanhoiksi. Niitä on mitä todennäköisimmin käytetty ammoisina aikoina pelinappuloina. Peleillä ja pelaamisella on pidempi historia kuin kirjoituksella. Ne ovat kulkeneet mukanamme aina ja kehittyneet muun kulttuurin mukana. Evoluutio on virittänyt ihmismielen pelilliseksi. Pelit ja leikki opettavat ja viihdyttävät. (s. 9)

P.S. Kirjalle propsit muuten siitä, miten hieno esine se on: komeat nelivärikuvitukset ovat ainoa oikea tapa välittää pelien visuaalisuutta ja tuon visuaalisuuden eroja. Muutenkin Gaudeamus näittää laittaneen kunnolla euroja likoon kirjan tiimoilta, sillä kaikesta paistaa kova panostus. Ymmärrätte mitä tarkoitan, kun hipelöitte kirjaa ensimmäistä kertaa.