Siirry pääsisältöön

Antti Nylén, Häviö & Iikka Kivi, Menisit ennemmin terapiaan


Ihmettelin pitkään, että mikä siinä on, kun suhteellisen pieni kustantamo, Kosmos, on onnistunut saamaan samalle syksylle kolme erittäin kiinnostavaa ja puhuttua kirjaan: Iikka Kiven, Antti Nylénin ja Pontus Purokurun teokset. Sitten, yhdellä lyhyellä googlauksella, asiat loksahtivat kohdalleen: Kosmos on kesästä asti ollut osa Bonnieria. Samaa konsernia Tammen, WSOY:n ja Johnny Knigan kanssa. Myönnän, että intoni kustantamoa kohtaan laski hivenen, koska halusin pienen kustantamon yllättävän erinomaisella tarjonnallaan ja päätyvän puheenaiheeksi julkaisuillaan, ei konsernikytköksillään ja markkinavetoisuudellaan. Ei tämä tietenkään kustannettuja kirjoja huonommiksi tee, mutta kuitenkin…

Kolmesta edellisessä kappaleessa mainitsemastani kirjasta olen lukenut lyhyen aikavälin sisään kaksi teosta: Iikka Kiven ”rehellinen self help -kirja” Menisit ennemmin terapiaan sekä äskettäin Runeberg-palkintoehdokkaaksikin nostettu Antti Nylénin Häviö. Kiven kirjaa jonottelin pitkään ja kiltisti Helmetin varsin massiivisessa varausjonossa, Nylénin ostin omaksi, koska Häviön jono ei ollut ollenkaan lyhyempi sekä koska kirjan formaatti tuntuu helposti hajoavaiselta. Yhtä kaikki, pidin molemmista kirjoista – toisesta enemmän, mutta pidinpähän kuitenkin.

Häviö oli nopealukuinen, provokatiivinen ja julmetun hyvin kirjoitettu. Monesti mutisin ääneen, että tätäkään asiaa ei voi ilmaista tuota paremmin enkä monessa kohdassa edes keksinyt tyylillistä nillittämistä, mikä on minulta harvinaista. Pitkiä virkkeitä, lyhyitä virkkeitä, moninaisia välimerkkejä ja yksinkertaisesti erinomainen tekstin flow – ai että, kyllä nyt lukijaa hemmotellaan! Tähän päälle minulle varsin ajankohtainen ja kiinnostava aihepiiri kirjailijoiden (ja muiden taiteilijoiden) taloudellisesta kurimuksesta apurahakiirastulessa ja heille pakotettu kerjäläismentaliteetti. Nylénin tekstin raivoisuus, epätoivoisuus ja raflaavuus eivät tule häntä aiemmin lukeneille yllätyksenä, mutta koska minulle Nylén oli aiemmin vain se esseistityyppi, joka oli suomentanut Pahan kukat, taisin olla hieman varautumaton. Parhaiten kirjoitetut kohdat loksauttivat minulta leukaperät ja välillä minun oli pakko makustella ilmaisuja ja niiden purevuutta. Häviö ei ole kovin pitkä ja se on tiukasti kirjoitettu ja rakennettu, mutta koska minulle Nylénin tuotanto ei ole entuudestaan tuttua, puolivälin pitkähköt kuvaukset läpimurron vastaanotosta ja hänen mediajulkisuudestaan jne. olivat ainoa kohta kirjassa, joissa toivoin viimeisen sivun tulevan nopeammin. Mutta nämä toiveet olivat onneksi varsin lyhytikäisiä ja monologin loppu oli vähintään yhtä hyvä kuin sen alku.

Aloituskappale:
Menestys on kirjallisuuden ja taiteen piirissä toisenlaista kuin muualla. (s. 7)

Jos Nylén oli minulle entuudestaan vain nimi muiden joukossa, Iikka Kiven tuotanto on sen sijaan tutumpaa. Tutustuin häneen stand up -koomikkona Ylellä pyörineen Naurun tasapainon toisen kauden (jonka hän voitti) myötä. Hän oli hauska ja alapäähuumori oli riittävän hyvin toteutettua, ettei se käynyt tylsäksi. Vasta somejulkisuuden myötä olen oikeasti alkanut pitää Kiveä kiinnostavana. Kantaaottavat, hauskalla näkökulmalla ryyditetyt huomiot ovat tehneet Kivestä monien suosikkikoomikon, syystäkin – joskin minulle Leikola ja Carr ovat kovempia sanailijoita. En ollut silti aivan myyty ajatukselle Kiven self help -kirjasesta, koska inhoan self help -sontaa antaumuksella. Luin kirjan takakansitekstin ja se oli juuri niin hyvin kirjoitettu kuin toivoa saattoi, joten pakkohan (reilusti alle 200 sivuinen) kirja oli hommattava käsiin.

Takakansiteksti on kuitenkin kirjan paras osa, vaikka muu materiaali ei ole huonoa sekään. Ehkä odotin jotakin muuta, jotakin oivaltavampaa ja self help -kirjoille kriittisempää, mutta kun olin päässyt kirjassa puoliväliin, käsitin, että hetkinen, tämähän on vain self help -kirja, jota on ryyditetty alapäähuumorilla ja (edelliseen linkittyen) Yö-vitseillä.* Jos haluaa lukea self help -kirjan, Menisit ennemmin terapiaan lienee sieltä paremmasta päästä, koska ainakaan Kivi ei yritä (jos häntä on uskominen) tehdä kirjalle jatko-osaa tai tuotelinjastoa. Eivät ne Kiven opetukset/näkökulmat huonoja ole, mutta kaiken relevantin sisällön saisi tiivistettyä A4:lle ja marginaaleihin jäisi vielä roimasti tilaakin. Monesti vitsit tuntuivat myös menevän sieltä, mistä aita on matalin, eivätkä niiden yllättävät käänteet (josta huumori vitseissä kumpuaa) olleet kovin yllättäviä. Mutta kirja on, heikkouksineenkin, niin hyvä kuin self help -kirja voi olla. Jos jollekin jäi epäselväksi, en pidä self help -kirjoja minään muuna kuin heikkouskoisten rahastuksena, ja jos joku kokee tarvetta heittää rahansa ympäripyöreiden paulocoelhoismien kaivoon, ainakin Kivi antaa vastapainoksi vitsejä Teuvo Hakkaraisesta ja perseistä (myös muista anaaliaukoista kuin Hakkaraisesta).

Aloituskappale jääköön kirjoittamatta, koska se on Coelho-lainauksen kommentointia.

*Eikö vitsini aukea? En ole varma aukeaako se minullekaan, jos totta puhutaan. Sen oli tarkoitus piruilla huomiolla siitä, että Yön musiikki on paskaa ja paska on alapäähuumorille relevanttia. En tiedä. Menkööt.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...