Tapani Tamminen, Kansankodin pimeämpi puoli

Muistan kuulleeni opiskeluaikoinani anekdootinomaisia huomioita siitä, kuinka Ruotsi oli eugeniikan johtavia maita. Maininnat tehtiin aina varoituksenomaisesti, havaintona menneisyyden ja nykyisyyden realiteettien ristiriidasta ja muistutuksena opiskelijoille siitä, että nykyisyyden poiskuolettaminen ei ole koskaan helppoa saati yksioikoista. Koska eihän Ruotsi, tuo länsinaapuri, joka voittaa meidät lätkässä aina, koska niillä on Sundin tai Karlsson tai Lundqvist tai yleisesti ottaen paremmat pelaajat, voi olla rotuopin sydänalueita, eihän?

Vuoden 2015 Tieto-Finlandia-voittajateos Kansankodin pimeämpi puoli pyrkii tukevoittamaan vanhaa, anekdootinomaista pointtia. Kyllä, Ruotsin historiassa on eugeniikkaan ja sosiaalidarvinismiin kallellaan oleva aspekti; vaikka maa ei ollut kummallakaan puolella toisessa maailmansodassa, tietty korkeasti koulutettujen ryhmittymä oli kallellaan Natsi-Saksan suuntaan. ”Ajan hengen” mukaisesti monet arvostetut oppineet loivat vähintäänkin happoisia teorioita siitä, miten Ruotsi ja ruotsalaiset olivat roduista puhtaimpia, arjalaisimpia. Maailmankuvaa tuettiin muun muassa kallomittauksilla, kansanrunouden keräämisellä sekä pakkosterilisaatioilla. Rasistisen eugeniikan periaatteiden mukaan ihmisten ”rodullisten” piirteiden ei katsottu jäävän pelkästään ulkonäöllisiin piirteisiin, vaan tietyt ihmisryhmät leimattiin suoralta kädeltä huonommiksi – laiskoiksi, epäluotettavaksi ja niin edelleen.

Minulle kirjan kiinnostavimpia puolia olivat luvut tattareista sekä ruotsalaisen uusnatsiliikkeen kehityksestä – koska kirja on vuodelta 2015, se osaa ja ei osaa ennakoida Ruotsidemokraattien ja muiden äärioikeistopuolueiden nousujohdannetta. Tattarit jäivät mieleeni eivät niinkään sen takia, että minulla olisi mitään tiettyä ennakkomielenkiintoa tai -tietoa tattareista, vaan koska kyseisen ihmisryhmän kohtelu Ruotsissa kuvastavat sitä, mitä olen pitkään yrittänyt sanoa kaikille kuuleville: ihmisyhteisöt tarvitsevat aina vähemmistön, ulkopuolisen poppoon, Ne Meidän vastineeksi. Tattarit eivät olleet mikään koherentti kansanryhmä, vaan kategoriaan sysättiin pari pienempää etnisyyttä / kulttuurista identiteettiä – ja, avot, tattari-identiteetti oli muodostettu. Tämän jälkeen tattari-leiman saaneita sitten vahdattiin huolellisesti, sorrettiin ja yhtenä, kirpeänä pakkaspäivänä suoritettiin jopa laajamittainen poliisioperaatio, jonka tehtävänä oli laskea kaikki maan tattarit.

Uusnatsiliikkeen kehitys toisen maailmasodan jälkeen alkaa olla tuttua pullaa jo varmaan kaikille. Sen sakin piti olla marginaalia, rasistisia ja epäilyksettä vaarallisia paskiaisia, mutta niin ne vain saavat ääntään kuuluville yhä laajemmilla poliittisilla ja media-areenoilla. Suomessa on omat pikkunatsiliikkeensä, joista ainakin se kenties pahamaineisin on joko mukailtu ruotsalaisen vastineen pohjalta tai suoraan johdettu länsinaapurista käsin. Ruotsin uusnatsiliikkeen laajuus ja vaikutusvalta ovat, ainakin lyhyen kirjallisen esityksen pohjalta, varsin vakavalla tolalla. Skandidekkarikirjailijasuosikki Stieg Larsson varoitteli heistä jo 1990-luvun alussa, mutta kuulevat korvat pysyivät valitettavan kuuroina.

Kirjallisesti Tammisen teos on perushyvä, mutta sen fokuksen kanssa on ongelmia. Se keskittyy Ruotsiin, sen eugeniikkaan ja rotuopillisia periaatteita seuraaviin henkilöihin tai tahoihin, mutta silti etenkin kirjan puolivälissä kuluu melkoinen määrä sivuja saksalaissuhteisiin tai henkilöihin, jotka poukkoilevat maasta toiseen. Välillä Ruotsi-yhteys käy hivenen heppoiseksi – joku tyyppi teki tätä-ja-tätä Saksassa, mutta hän oli syntyjään ruotsalainen – ja kirjan punainen lanka meinaa eksyä. Lisäksi, koska kirja on näinkin lyhyt (240s.), kirjoittamisen ja rakenteen toivoisi olevan tiukempaa; nyt kerronta hyppelehtii temaattisuuden ja kronologisuuden ristipaineessa, handlaamatta kumpaakaan täysin. Itse olisin toivonut, kuten sanottua, tiukempaa rajausta ja huolellisempaa käsittelyä, mutta kirja on tällaisenaankin oikein mainio tapaus – ja ainakin se on nopea ja helppo luettava.

Aloituskappaleen alkua:

Julian Assange pidätettiin joulukuun alussa 2010 Lontoossa. Wikileaksin päätoimittajaa epäiltin kahden ruotsalaisen naisen raiskauksesta ja seksuaalisesta häirinnästä. Ruotsalainen syyttäjä Marianne Ny vaati Assangen luovuttamista Ruotsiin kuultavaksi mahdollisista rikoksistaan. Huhtikuusta lähtien Wikileaks oli julkaissut suunnattoman määrän salaisiksi luokiteltuja sotilaallisia ja diplomaattisia dokumentteja Irakin ja Afganistanin sodista. Assangen mielestä ruotsalaisten syytteet olivat tekaistuja. Wikileaksin päätoimittaja epäili, ettei hän saisi Ruotsissa puolueetonta oikeudenkäyntiä. Hän pelkäsi myös joutuvansa passitetuksi Ruotsin avulla Yhdysvaltoihin. (s. 7)