Siirry pääsisältöön

Stephen King, Elevation


Huomaan, että jokaisen lukemani Stephen King -kirjan jälkeen minun on entistä vaikeampi perustella faniuteni. Kyllä, King kirjoittaa ihan riittävän hyvää proosaa. Kyllä, hän osaa punoa tarinan mainiolla tavalla kasaan, ja etenkin romaanien aloituksissa sekä mielenkiinnon herättelyssä hän on omaa luokkaansa. Mutta. Kaikki tarinat seuraavat hyvin ennustettavaa, usein samankaltaista rakennetta. Hahmot ovat karikatyyrimäisyyksiin vietyjä juonenkuljetuksen apuvälineitä, joista kukaan – tai ainakaan käytännössä kukaan – ei läpäise alustavaakaan hahmotestiä. (Hahmotesti sitä tuntemattomille menee näin: kuvaile vapaavalintainen hahmo ilman, että viittaat hänen ominaisuuksiinsa tai statukseensa tarinan maailmassa – hyvien hahmojen kohdalla tämä on helppoa, huonojen tapauksessa mahdotonta.) Tarinat ovat kroonisesti ylimittaisia, vaikka ne olisivat silti liian luonnosmaisesti poukkoilevia.

Elevation, alle 200 sivua pitkä pienoisromaani, on uusin esimerkki kaikesta tästä. Sen lukee – tai minun tapauksessani, kuuntelee – helposti yhdessä päivässä, eikä se jätä juuri merkittäviä muistikuvia. Se on Kingiä kaavamaisimmillaan, tavanomaisimmillaan ja keskinkertaisimmillaan. Olen lukenut paljon paskempaakin Kingiä, mutta Elevation ei ole edes samalla tasolla kuin viime vuosien vähemmän keskinkertaiset teokset kuten Mersumies tai Herääminen.

Suurin ongelmani Elevationin kanssa on sen tarinankaari: se on yhdistelmä kaikkia mahdollisia King-kliseitä ängettynä lyhyempään kestoon. Kyllä, olen monesti peräänkuuluttanut Kingiltä mammuttitaudin aisoissa pitämistä, mutta nyt hän ei oikeastaan niinkään hillitse romaanin sivumäärää kuin paisuttaa novellin tarinan romaanin juonikuvion orjaksi. Lyhyessä mitassaankin Elevation on ylimittainen. Kysymys: mikä King-kertomus seuraa seuraavaa juonikuviota? Tarina alkaa ihan riittävän hyvin, päähahmon, tämän ystävän ja pääasiallisen Dilemman esittelyllä – kun Dilemma on tuttu, tarjotaan toinen, arkinen Probleema ja muutama ei-ystävä/ei-vihollinen-sivuhahmo. Ambivalenttien sivuhahmojen päähahmolle aiheuttama Probleema ratkeaa, mutta tarjoaa toisen Haasteen, johon päähahmo ei osannut varautua. Mutta koska päähahmolla on Dilemma ja se on saanut hänet käyttäytymään toisin, hän päättää kohdata Haasteen ja tulee samalla voittaneeksi ambivalentin sivuhahmoryppään puolelleen. Kaikki hyvikset kokoontuvat ja päähahmo paljastaa Dilemmansa kaikille, mitä seuraa Suunnitelman kehittely. Lopuksi Suunnitelma toteutetaan ja Dilemmasta päästään eroon. Vastaus: kaikki, etenkin keskinkertaiset King-romaanit seuraavat tätä tarinakaaviota, toisinaan marginaalisesti ratkaisuja varioiden. Ulkopuolinen seurasi kaavaa orjallisesti; Heräämisessä ei tainnut koskaan olla hyviskatrasta, jonka kanssa olisi tarvinnut istua alas (saatan muistaa väärin, sen lukemisesta on vuosia); Mersumiehen ”erikoisuus” oli yhden hyviksen tapattaminen puolivälissä, mutta muutoin se oli juurikin kaavan mukainen; monet novelleistakin seuraavat tätä kaavaa pyhänä ohjenuorana. Ja niin edelleen.

Elevationin kohdalla rakenne tuntuu niin väkinäiseltä, että aloin epäillä, josko kaikki King-kirjat ovat jonkin komitean suunnittelemia. En yllättyisi, jos totta puhutaan. Miekkoselta tulee, edelleen, kirja tai kaksi vuodessa, ja koska niiden taso ei ole se, mikä myy tai mikä saa ne Goodreadsin huutoäänestyksen voittoon (lyön vasemman kivekseni vetoa, että 2018 julkaistiin parempia trillereitä kuin Ulkopuolinen ja parempia kauhuromaaneja kuin Elevation, joka EI EDES OLE KAUHUA, vaan kömpelöä maagista realismia!), yllättyisin, jos Stephen Kingin taustalla ei olisi koloniaa haamukirjoittajia. Klassinen kielikuva on kirjoituskoneita hakkaavista apinoista, jotka onnistuvat riittävän monen toiston jälkeen tuottamaan Shakespearin Kootut teokset, mutta en usko Kingin haamukirjoittajien olevan apinoita tai saavan aikaan mitään huikaisevaa, ei enää. Edellisestä aidosti erinomaisesta King-romaanista (11/22/63) on kohta kymmenen vuotta ja kaikki sitä seuranneet opukset ovat olleet parhaimmillaankin vain karvan verran keskitason yllä. Haamukirjoittajat on laitettu aisoihin ja kaava on täällä, all hail the kaava!

Myönnetään, että olen kyyninen. Uskallan silti sanoa, että niin olisivat kaikki muutkin, kun jokaisen uuden King-tekeleen myötä pettyy pahemmin ja pahemmin ja jokaisen pettymyksen myötä krooniset vaivat näyttäytyvät selkeämpinä ja kaavamaisempina kuin koskaan ennen. Nyt alan olla sillä tasolla, että pelkään uusia Kingin kirjoja – en sen takia, että ne olisivat erinomaisia kauhuromaaneja, jotka saavat mielikuvituksen laukkaamaan ja turvalliset varjot muuttumaan vaarallisiksi, vaan koska pelkään niiden jossakin välissä havahduttavan minut siihen, etteivät mestariteoksina pitämäni romaanit olleet niin hyviä, kun nekin olivat pelkkiä iteraatioita näistä uusista ja susipaskoista tekeleistä.

Aloituskappale jää litteroimatta äänikirjasta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...