Siirry pääsisältöön

Andy Weir, Artemis


Andy Weirin esikoisromaani, Yksin Marsissa, oli yllättäen erinomainen teos: simppeli, helposti mukaansa tempaava perusidea ja riittävän hyvä (joskin kaikkea muuta häikäisevä tai monisyinen) proosallinen toteutus, että kirjalliset puutteet eivät muodostuneet ongelmiksi. Arvelin (ääneen tai itsekseni, en muista) kirjan lukemisen aikoihin, että mitä Weir voisi kirjailijana tehdä yllätyshitin jälkeen – joko hän osoittaisi heikkoutensa kirjoittajana toistamalla samaa kaavaa ad nauseam tai hän osoittaisi heikkoutensa(/vahvuutensa?) kirjoittajana rönsyilemällä kapean mukavuusalueensa ulkopuolelle. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta hyvältä, mutta vielä huonommalta kuulostaa molempaan sudenkuoppaan astuminen samaan aikaan.

Artemis on vuoden karvain pettymys, tähän saakka. Se on samaan aikaan liian samanlainen kuin Yksin Marsissa, mutta sen onnistuu silti missata paljon pointteja siitä, miksi esikoinen toimi. Premissi on heikompi, juoni epäuskottava ja tarpeettoman sekava, päähahmo kosmeettisissa eroissaan pohjimmiltaan identtinen… Artemis on kuin haamukirjoittajan hätäpäissään tuottama apinointiyritys. Kaikki se, mikä teki Yksin Marsista niin oivallisen, on tasapäistetty tavanomaisen scifi-trillerin muottiin ja runnottu kuriin ja nuhteeseen – katsokaa vaikka tämän tekstin lopusta kuinka tavanomaisella jännärialulla romaani käynnistyy, ja verratkaa sitä esikoisen omaäänisempään (ja parempaan!) vastineeseen.

Tulen vertailemaan Weirin teoksia paljon toisiinsa, mutta ensin lyhyt juonikuvaus: Artemis pyörii Kuun ainoassa kaupungissa (nimeltään Artemis) asuvan twentysomething ongelmanaisen, Jazzin ympärillä. Jazz on salakuljettaja, pettymys isälleen ja samaan aikaan renessanssinero, jolla on toistuvien väitteiden mukaan ”mahdollisuuksia mihin vain”. Jazz päätyy osaksi Ocean’s Eleven -tyylistä heistia, mikä on kirjan vastike Marsista pakenemiselle. Seuraa paljon juoksemista, koheltamista ja pitkillä tieteellisillä selityksillä ryyditettyä juonittelua.

Katsotaanpa kuinka Yksin Marsissa alkaa: kirjan ensimmäisellä sivulla, ihan viimeistään ensimmäisen luvun aikana, on selvää, että päähahmo Mark Watneyn pyrkimys kirjan aikana on selvitä Marsissa mahdollisimman pitkään siinä hatarassa toivossa, että pelastusretkikunta saisi tiedon hänen kurimuksestaan ja ehtisi ajoissa takaisin. Artemisin juoni alkaa punoutua auki jossakin viidenkymmenen sivun jälkeen, mutta vielä pitkän aikaa sen jälkeenkin lukija on ulalla siitä, mikä on kirjan ydinasetelma. Miksi meidän tulisi välittää Jazzin (itseaiheutetusta?) kurjasta asemasta? Miksi meidän pitäisi kantaa huolta siitä, joutuuko hän elämään lain harmaalla alueella ja persaukisena vielä jatkossakin? Miksi meidän tulisi välittää juonesta, jonka hän punoo kuin ohimennen muutamassa päivässä?

Ajankulu on suuri ongelma: Watneylla on aikaa vaikka kuinka – jos tarkkoja ollaan, hänellä on kaikki aika maailmassa yrittää kituuttaa eteenpäin kuin Tom Hanks autiosaarella ja keksiä keinoja kommunikoida NASA:n kanssa. Jazzilla on koko ajan kiire, mutta silti hän keksii lennosta ties mitä kikka kakkosia, jotka vielä toteutuvat joko hänestä riippumattomista syistä huonosti, hyvin tai liian hyvin. Kirjan viimeiset noin viisikymmentä sivua ovat olemassa, koska Jazzin juoni sujuu liian hyvin – juoni, josta lukija saa improvisoidun kuvan. Watney on erittäin pätevä astronautti, jonka täytyy tietää paljon fysiikasta, kemiasta ja biologiasta (kaikkine alahaaroineen), koska muuten hän ei olisi astronautti, mutta Jazz on entinen hitsaajan oppilas, joka työskentelee salakuljettajakuriirina. Hahmojen tietotaso on silti suunnilleen sama (eli se, mitä Weir on selvittänyt kirjaansa varten). Koko kirjasta saa sen vaikutelman, että se on pelkkä heiveröinen tekosyy Weirille brassailla tieteen tuntemuksellaan ja taustatyönsä määrällä – samaa ongelmaa oli havaittavissa myös esikoisessa, mutta siinä se oli perustellumpaa, koska tiede oli Watneyn keino pysyä elossa. Nyt Jazz haluaa lisää kahisevaa taskunsa pohjalle ja muitakin keinoja päämäärän saavuttamiseksi olisi. Tarinankerronnallisesti pitkät selitykset siitä, miten ilmanpaine-erojen on oltava juuri oikein ja kuinka hitsaaminen toimii ja niin edespäin runnovat juonenkuljetuksen pysähdyksiin, koska Weir ei voi vain antaa yksityiskohdan olla olemassa, vaan se on selitettävä auki autistisella pieteetillä.

Päähahmot ovat – kosmeettisista eroistaan huolimatta – täysin identtisiä: saivartelevia yleisneroja, jotka ”vitsailevat” ja hokevat populaarikulttuuriviittauksia ratkoessaan ongelmia kuin MacGyver konsanaan. Kaikki Artemisin hahmot puhuvat enemmän tai vähemmän samalla hahmoäänellä, samalla ”nasevalla” ja mukahauskalla sanailulla, jota kukaan elävä ja oikea ihminen ei ole koskaan puhunut. Erityisesti Jazz on rasittava mulkero, josta pitäminen on jokaisen sivun myötä vaikeampaa. Muutenkin hahmot ovat täysveristä Mary Sue -voimafantasiaa ja karikatyyrejä.

Yksin Marsissa toimi, koska sen perusidea – eli premissi – oli niin suoraviivainen, että kuka vain pääsi kärryille heti: Watney on yksin väärällä planeetalla ja haluaa selvitä – BAM! Enempää ei tarvita ja asetelma antaa mahdollisuuksia pitkille tiedesepustuksille ilman, että ne tuntuvat päälle liimatuilta. Artemisin perusidea on sekava, mikä paljastaa räikeästi kaikki Weirin kirjalliset heikkoudet sekä yksiulotteisuuden tarinankertojana. Jos hän haluaa kertoa uuden version Robinson Crusoesta avaruudessa, ehkä hänen pitäisi tehdä juurikin niin – sijoittaisi tällä kertaa yksinäisen, markwatney-korvikkeen Marsin sijasta vaikkapa avaruusalukselle tai asteroidille tai… Samapa tuo, kunhan uutta Artemisin kaltaista Ocean’s Moon -sekasotkua ei tarvitsisi sietää. Lisäksi, hyvän – tai edes paremman – proosan kirjoittaminen ei haittaisi mitään.

Aloituskappale, englanniksi, eikä sitä voi pitää minään proosallisena mestariteoksena:
I bounded over the gray, dusty terrain toward the huge dome of Conrad Bubble. Its airlock, ringed with red lights, stood distressingly far away. (s.1)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…