Andy Weirin esikoisromaani, Yksin Marsissa, oli
yllättäen erinomainen teos: simppeli, helposti mukaansa tempaava perusidea ja
riittävän hyvä (joskin kaikkea muuta häikäisevä tai monisyinen) proosallinen
toteutus, että kirjalliset puutteet eivät muodostuneet ongelmiksi. Arvelin
(ääneen tai itsekseni, en muista) kirjan lukemisen aikoihin, että mitä Weir voisi
kirjailijana tehdä yllätyshitin jälkeen – joko hän osoittaisi heikkoutensa
kirjoittajana toistamalla samaa kaavaa ad nauseam tai hän osoittaisi
heikkoutensa(/vahvuutensa?) kirjoittajana rönsyilemällä kapean mukavuusalueensa
ulkopuolelle. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta hyvältä, mutta vielä huonommalta
kuulostaa molempaan sudenkuoppaan astuminen samaan aikaan.
Artemis on vuoden karvain pettymys, tähän saakka. Se
on samaan aikaan liian samanlainen kuin Yksin Marsissa, mutta sen
onnistuu silti missata paljon pointteja siitä, miksi esikoinen toimi. Premissi
on heikompi, juoni epäuskottava ja tarpeettoman sekava, päähahmo kosmeettisissa
eroissaan pohjimmiltaan identtinen… Artemis on kuin haamukirjoittajan
hätäpäissään tuottama apinointiyritys. Kaikki se, mikä teki Yksin Marsista
niin oivallisen, on tasapäistetty tavanomaisen scifi-trillerin muottiin ja
runnottu kuriin ja nuhteeseen – katsokaa vaikka tämän tekstin lopusta kuinka
tavanomaisella jännärialulla romaani käynnistyy, ja verratkaa sitä esikoisen
omaäänisempään (ja parempaan!) vastineeseen.
Tulen vertailemaan Weirin teoksia paljon toisiinsa, mutta
ensin lyhyt juonikuvaus: Artemis pyörii Kuun ainoassa kaupungissa
(nimeltään Artemis) asuvan twentysomething ongelmanaisen, Jazzin ympärillä.
Jazz on salakuljettaja, pettymys isälleen ja samaan aikaan renessanssinero,
jolla on toistuvien väitteiden mukaan ”mahdollisuuksia mihin vain”. Jazz päätyy
osaksi Ocean’s Eleven -tyylistä heistia, mikä on kirjan vastike Marsista
pakenemiselle. Seuraa paljon juoksemista, koheltamista ja pitkillä
tieteellisillä selityksillä ryyditettyä juonittelua.
Katsotaanpa kuinka Yksin Marsissa alkaa: kirjan
ensimmäisellä sivulla, ihan viimeistään ensimmäisen luvun aikana, on selvää,
että päähahmo Mark Watneyn pyrkimys kirjan aikana on selvitä Marsissa
mahdollisimman pitkään siinä hatarassa toivossa, että pelastusretkikunta saisi
tiedon hänen kurimuksestaan ja ehtisi ajoissa takaisin. Artemisin juoni
alkaa punoutua auki jossakin viidenkymmenen sivun jälkeen, mutta vielä pitkän
aikaa sen jälkeenkin lukija on ulalla siitä, mikä on kirjan ydinasetelma. Miksi
meidän tulisi välittää Jazzin (itseaiheutetusta?) kurjasta asemasta? Miksi
meidän pitäisi kantaa huolta siitä, joutuuko hän elämään lain harmaalla
alueella ja persaukisena vielä jatkossakin? Miksi meidän tulisi välittää
juonesta, jonka hän punoo kuin ohimennen muutamassa päivässä?
Ajankulu on suuri ongelma: Watneylla on aikaa vaikka kuinka
– jos tarkkoja ollaan, hänellä on kaikki aika maailmassa yrittää kituuttaa
eteenpäin kuin Tom Hanks autiosaarella ja keksiä keinoja kommunikoida NASA:n
kanssa. Jazzilla on koko ajan kiire, mutta silti hän keksii lennosta ties mitä
kikka kakkosia, jotka vielä toteutuvat joko hänestä riippumattomista syistä
huonosti, hyvin tai liian hyvin. Kirjan viimeiset noin viisikymmentä sivua ovat
olemassa, koska Jazzin juoni sujuu liian hyvin – juoni, josta lukija saa
improvisoidun kuvan. Watney on erittäin pätevä astronautti, jonka täytyy tietää
paljon fysiikasta, kemiasta ja biologiasta (kaikkine alahaaroineen), koska
muuten hän ei olisi astronautti, mutta Jazz on entinen hitsaajan oppilas, joka
työskentelee salakuljettajakuriirina. Hahmojen tietotaso on silti suunnilleen
sama (eli se, mitä Weir on selvittänyt kirjaansa varten). Koko kirjasta saa sen
vaikutelman, että se on pelkkä heiveröinen tekosyy Weirille brassailla tieteen
tuntemuksellaan ja taustatyönsä määrällä – samaa ongelmaa oli havaittavissa
myös esikoisessa, mutta siinä se oli perustellumpaa, koska tiede oli Watneyn keino
pysyä elossa. Nyt Jazz haluaa lisää kahisevaa taskunsa pohjalle ja muitakin
keinoja päämäärän saavuttamiseksi olisi. Tarinankerronnallisesti pitkät selitykset
siitä, miten ilmanpaine-erojen on oltava juuri oikein ja kuinka hitsaaminen
toimii ja niin edespäin runnovat juonenkuljetuksen pysähdyksiin, koska Weir ei
voi vain antaa yksityiskohdan olla olemassa, vaan se on selitettävä auki
autistisella pieteetillä.
Päähahmot ovat – kosmeettisista eroistaan huolimatta –
täysin identtisiä: saivartelevia yleisneroja, jotka ”vitsailevat” ja hokevat populaarikulttuuriviittauksia
ratkoessaan ongelmia kuin MacGyver konsanaan. Kaikki Artemisin hahmot
puhuvat enemmän tai vähemmän samalla hahmoäänellä, samalla ”nasevalla” ja
mukahauskalla sanailulla, jota kukaan elävä ja oikea ihminen ei ole koskaan
puhunut. Erityisesti Jazz on rasittava mulkero, josta pitäminen on jokaisen
sivun myötä vaikeampaa. Muutenkin hahmot ovat täysveristä Mary Sue
-voimafantasiaa ja karikatyyrejä.
Yksin Marsissa toimi, koska sen perusidea – eli
premissi – oli niin suoraviivainen, että kuka vain pääsi kärryille heti: Watney
on yksin väärällä planeetalla ja haluaa selvitä – BAM! Enempää ei tarvita ja asetelma
antaa mahdollisuuksia pitkille tiedesepustuksille ilman, että ne tuntuvat päälle
liimatuilta. Artemisin perusidea on sekava, mikä paljastaa räikeästi
kaikki Weirin kirjalliset heikkoudet sekä yksiulotteisuuden tarinankertojana.
Jos hän haluaa kertoa uuden version Robinson Crusoesta avaruudessa, ehkä
hänen pitäisi tehdä juurikin niin – sijoittaisi tällä kertaa yksinäisen,
markwatney-korvikkeen Marsin sijasta vaikkapa avaruusalukselle tai asteroidille
tai… Samapa tuo, kunhan uutta Artemisin kaltaista Ocean’s Moon
-sekasotkua ei tarvitsisi sietää. Lisäksi, hyvän – tai edes paremman – proosan kirjoittaminen
ei haittaisi mitään.
Aloituskappale, englanniksi, eikä sitä voi pitää minään proosallisena
mestariteoksena:
I
bounded over the gray, dusty terrain toward the huge dome of Conrad Bubble. Its
airlock, ringed with red lights, stood distressingly far away. (s.1)
Kommentit
Lähetä kommentti