Siirry pääsisältöön

Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa


Risto Isomäki on niitä kirjailijanimiä, jotka tulevat säännöllisesti vastaan, mutta joiden tuotantoon paneutumista olen välttänyt, kiitos jatkuvasti takaraivossa jäätävän pelon siitä, että mitä jos tekijän aikaansaannokset ovat hypestä huolimatta paskaa. Fanitan Isomäkeä siinä, että hän on ollut Suomen kokoisessa maassa tärkeitä ja varhaisia ääniä varoittelemassa ilmastonmuutoksesta; lisäksi hän on popularisoinut erilaisia tieteen lajeja mukauttamalla niitä romaaniensa aiheiksi. Lopulta valikoin ensikontaktini hänen tuotantoonsa kahdesta vaihtoehdosta: uudesta Viiden meren kansasta, joka rakentaa kertomuksen Suomenniemen asukkaiden vuosituhansista arkeologian ja historian keinoin, sekä klassikoksi (ja aikoinaan Finlandia-ehdokkaaksi!) nimetystä Sarasvatin hiekasta. Päädyin aloittamaan ns. alusta eli Sarasvatin hiekasta, koska kuulemma se on sitä parempaa suomalaista jännärikirjallisuutta.

Jos Sarasvatin hiekkaa todella on parempaa suomalaista jännärikirjallisuutta, peli on menetetty. Kirjaa mainostetaan ”ekotrillerilleriksi”, mutta se on vain vaivoin romaani, trilleristä puhumattakaan. Ei, se on skenaario, jossa onttojen nimien (joita ilmeisesti pitäisi hahmoiksi kutsua) tehtävänä on välittää lukijalle skenaarion erilaiset ulottuvuudet. ”Hahmot” höpisevät pitkäpiimäisesti kaikki mahdolliset tieteelliset selitykset ”jännittäville” ilmiöille, jotka yhdessä muodostavat koko kirjan… Ei, kieltäydyn puhumasta juonesta tai tarinasta, koska se ei ole kumpaakaan. Se on skenaario, jossa juonen ja tarinan pitäisi tapahtua. Tapahtumia ei ole – jos yhtä piinallisen kömpelöä romanttista ”sivujuonta” (voiko olla sivujuonta, jos ei ole edes pääjuonta?), neljää edes puolittain jännäriin sopivaa kohtausta ja noin kahtakymmentäkuutta tuhatta exposition dump -dialogia ei lasketa. Ei jää epäselväksi, etteikö Isomäki olisi tehnyt paljoa taustatyötä ja uskoisi luomaansa skenaariota mahdolliseksi, mutta kun skenaario ei riitä, ainakaan minulle.

”Hei, mulla on tämmöinen romaani, jonka maailmassa Atlantis on Intian rannikolla! Ja mannerjäät on onttoja! Ydinvoima on myös pahaa!”

”Joo, ihan hyvältä – joskin aika saarnaavalta – kuulostaa. Mistä se kertoo?”

”Justhan mä sanoin.”

”Niin niin, mutta mitä siinä tapahtuu?”

”No se Atlantis löydetään. Ja selitetään Platon-lainauksilla, että siellä se on aina ollut. Sitten ne mannerjäiden sisään kadonneet vedet löydetään. Maailmanloppuskenaario, tiiätkö!”

Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Sitten, kun kirjassa jossain välissä tapahtuu jotain juonellista, se on niin väkinäistä, tarpeetonta ja ajoittain lapsellisen naiiviakin, että myönnän hävenneeni sitä kuin se olisi oma vanha novellini. Okei, ne neljä jännärikohtausta olivat ihan meneviä – hömelöllä ja jämäsanojen täyttämällä (kaikki on ”melko” jotain jne.) proosalla kirjoitettuja, mutta ainakin ne ovat jotakin muuta kuin (pseudo?)tieteellistä pamisemista. Käsi ylös kaikki, joiden mielestä on uskottavaa, että kun tiedemiehet esittelevät maailmalle todisteet ilmastonmuutoksesta ja sen akuutisti tuhoisista vaikutuksista, että rahaa vastatoimiin löytyy sormia napauttamalla? Että kaikki päättäjät vain hyppäävät tiedemiesten (tai, siis, noin viiden tiedemiehen) kelkkaan ja alkavat syytää rahaa ilmastonmuutoksen hidastustoimiin? Sitähän minäkin. Entäs tilanne, jossa yksi tiedemies soittaa Venäjän presidentille, selittää akuutin ydintuhon mahdollisuuden, minkä seurauksena em. presidentti uhkaa sodalla koko Eurooppaa, jos rannikoiden tuntumaan jää ainuttakaan aktiivista ydinvoimalaa? Missä sienissä pitää olla, että tätä pitää edes puolittain uskottavana? Mä haluan niitä kans, nimittäin – alkaisivat omatkin romaani-ideat vaikuttaa hyviltä. Ydinvoimavastaisuus menee myös enemmän kuin vähän saarnaavan puolelle.

Haluaisin tykätä Sarasvatin hiekasta, koska haluaisin tykätä suomalaisesta jännärikirjallisuudesta. Romaani on yksinkertaisesti niin luokattoman kömpelösti toteutettu – oli kyseessä proosa, juoni (ja sen puute), tarina (ja sen puute), hahmot (ja niiden puute) tai mikä tahansa muu aspekti – etten voi edes vahvalla kotiinpäin vetämisellä sanoa Sarasvatin hiekkaa miksikään muuksi kuin huonoksi kirjaksi. Ehkä se ei ole huonoin tänäkään vuonna lukemani romaani, mutta aika lähellä kyseistä titteliä se on.

Aloituskappale jää kirjoittamatta, koska kuuntelin romaanin äänikirjamuodossa.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää