Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa

Risto Isomäki on niitä kirjailijanimiä, jotka tulevat säännöllisesti vastaan, mutta joiden tuotantoon paneutumista olen välttänyt, kiitos jatkuvasti takaraivossa jäätävän pelon siitä, että mitä jos tekijän aikaansaannokset ovat hypestä huolimatta paskaa. Fanitan Isomäkeä siinä, että hän on ollut Suomen kokoisessa maassa tärkeitä ja varhaisia ääniä varoittelemassa ilmastonmuutoksesta; lisäksi hän on popularisoinut erilaisia tieteen lajeja mukauttamalla niitä romaaniensa aiheiksi. Lopulta valikoin ensikontaktini hänen tuotantoonsa kahdesta vaihtoehdosta: uudesta Viiden meren kansasta, joka rakentaa kertomuksen Suomenniemen asukkaiden vuosituhansista arkeologian ja historian keinoin, sekä klassikoksi (ja aikoinaan Finlandia-ehdokkaaksi!) nimetystä Sarasvatin hiekasta. Päädyin aloittamaan ns. alusta eli Sarasvatin hiekasta, koska kuulemma se on sitä parempaa suomalaista jännärikirjallisuutta.

Jos Sarasvatin hiekkaa todella on parempaa suomalaista jännärikirjallisuutta, peli on menetetty. Kirjaa mainostetaan ”ekotrillerilleriksi”, mutta se on vain vaivoin romaani, trilleristä puhumattakaan. Ei, se on skenaario, jossa onttojen nimien (joita ilmeisesti pitäisi hahmoiksi kutsua) tehtävänä on välittää lukijalle skenaarion erilaiset ulottuvuudet. ”Hahmot” höpisevät pitkäpiimäisesti kaikki mahdolliset tieteelliset selitykset ”jännittäville” ilmiöille, jotka yhdessä muodostavat koko kirjan… Ei, kieltäydyn puhumasta juonesta tai tarinasta, koska se ei ole kumpaakaan. Se on skenaario, jossa juonen ja tarinan pitäisi tapahtua. Tapahtumia ei ole – jos yhtä piinallisen kömpelöä romanttista ”sivujuonta” (voiko olla sivujuonta, jos ei ole edes pääjuonta?), neljää edes puolittain jännäriin sopivaa kohtausta ja noin kahtakymmentäkuutta tuhatta exposition dump -dialogia ei lasketa. Ei jää epäselväksi, etteikö Isomäki olisi tehnyt paljoa taustatyötä ja uskoisi luomaansa skenaariota mahdolliseksi, mutta kun skenaario ei riitä, ainakaan minulle.

”Hei, mulla on tämmöinen romaani, jonka maailmassa Atlantis on Intian rannikolla! Ja mannerjäät on onttoja! Ydinvoima on myös pahaa!”

”Joo, ihan hyvältä – joskin aika saarnaavalta – kuulostaa. Mistä se kertoo?”

”Justhan mä sanoin.”

”Niin niin, mutta mitä siinä tapahtuu?”

”No se Atlantis löydetään. Ja selitetään Platon-lainauksilla, että siellä se on aina ollut. Sitten ne mannerjäiden sisään kadonneet vedet löydetään. Maailmanloppuskenaario, tiiätkö!”

Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Sitten, kun kirjassa jossain välissä tapahtuu jotain juonellista, se on niin väkinäistä, tarpeetonta ja ajoittain lapsellisen naiiviakin, että myönnän hävenneeni sitä kuin se olisi oma vanha novellini. Okei, ne neljä jännärikohtausta olivat ihan meneviä – hömelöllä ja jämäsanojen täyttämällä (kaikki on ”melko” jotain jne.) proosalla kirjoitettuja, mutta ainakin ne ovat jotakin muuta kuin (pseudo?)tieteellistä pamisemista. Käsi ylös kaikki, joiden mielestä on uskottavaa, että kun tiedemiehet esittelevät maailmalle todisteet ilmastonmuutoksesta ja sen akuutisti tuhoisista vaikutuksista, että rahaa vastatoimiin löytyy sormia napauttamalla? Että kaikki päättäjät vain hyppäävät tiedemiesten (tai, siis, noin viiden tiedemiehen) kelkkaan ja alkavat syytää rahaa ilmastonmuutoksen hidastustoimiin? Sitähän minäkin. Entäs tilanne, jossa yksi tiedemies soittaa Venäjän presidentille, selittää akuutin ydintuhon mahdollisuuden, minkä seurauksena em. presidentti uhkaa sodalla koko Eurooppaa, jos rannikoiden tuntumaan jää ainuttakaan aktiivista ydinvoimalaa? Missä sienissä pitää olla, että tätä pitää edes puolittain uskottavana? Mä haluan niitä kans, nimittäin – alkaisivat omatkin romaani-ideat vaikuttaa hyviltä. Ydinvoimavastaisuus menee myös enemmän kuin vähän saarnaavan puolelle.

Haluaisin tykätä Sarasvatin hiekasta, koska haluaisin tykätä suomalaisesta jännärikirjallisuudesta. Romaani on yksinkertaisesti niin luokattoman kömpelösti toteutettu – oli kyseessä proosa, juoni (ja sen puute), tarina (ja sen puute), hahmot (ja niiden puute) tai mikä tahansa muu aspekti – etten voi edes vahvalla kotiinpäin vetämisellä sanoa Sarasvatin hiekkaa miksikään muuksi kuin huonoksi kirjaksi. Ehkä se ei ole huonoin tänäkään vuonna lukemani romaani, mutta aika lähellä kyseistä titteliä se on.

Aloituskappale jää kirjoittamatta, koska kuuntelin romaanin äänikirjamuodossa.