Siirry pääsisältöön

Risto Isomäki, Sarasvatin hiekkaa


Risto Isomäki on niitä kirjailijanimiä, jotka tulevat säännöllisesti vastaan, mutta joiden tuotantoon paneutumista olen välttänyt, kiitos jatkuvasti takaraivossa jäätävän pelon siitä, että mitä jos tekijän aikaansaannokset ovat hypestä huolimatta paskaa. Fanitan Isomäkeä siinä, että hän on ollut Suomen kokoisessa maassa tärkeitä ja varhaisia ääniä varoittelemassa ilmastonmuutoksesta; lisäksi hän on popularisoinut erilaisia tieteen lajeja mukauttamalla niitä romaaniensa aiheiksi. Lopulta valikoin ensikontaktini hänen tuotantoonsa kahdesta vaihtoehdosta: uudesta Viiden meren kansasta, joka rakentaa kertomuksen Suomenniemen asukkaiden vuosituhansista arkeologian ja historian keinoin, sekä klassikoksi (ja aikoinaan Finlandia-ehdokkaaksi!) nimetystä Sarasvatin hiekasta. Päädyin aloittamaan ns. alusta eli Sarasvatin hiekasta, koska kuulemma se on sitä parempaa suomalaista jännärikirjallisuutta.

Jos Sarasvatin hiekkaa todella on parempaa suomalaista jännärikirjallisuutta, peli on menetetty. Kirjaa mainostetaan ”ekotrillerilleriksi”, mutta se on vain vaivoin romaani, trilleristä puhumattakaan. Ei, se on skenaario, jossa onttojen nimien (joita ilmeisesti pitäisi hahmoiksi kutsua) tehtävänä on välittää lukijalle skenaarion erilaiset ulottuvuudet. ”Hahmot” höpisevät pitkäpiimäisesti kaikki mahdolliset tieteelliset selitykset ”jännittäville” ilmiöille, jotka yhdessä muodostavat koko kirjan… Ei, kieltäydyn puhumasta juonesta tai tarinasta, koska se ei ole kumpaakaan. Se on skenaario, jossa juonen ja tarinan pitäisi tapahtua. Tapahtumia ei ole – jos yhtä piinallisen kömpelöä romanttista ”sivujuonta” (voiko olla sivujuonta, jos ei ole edes pääjuonta?), neljää edes puolittain jännäriin sopivaa kohtausta ja noin kahtakymmentäkuutta tuhatta exposition dump -dialogia ei lasketa. Ei jää epäselväksi, etteikö Isomäki olisi tehnyt paljoa taustatyötä ja uskoisi luomaansa skenaariota mahdolliseksi, mutta kun skenaario ei riitä, ainakaan minulle.

”Hei, mulla on tämmöinen romaani, jonka maailmassa Atlantis on Intian rannikolla! Ja mannerjäät on onttoja! Ydinvoima on myös pahaa!”

”Joo, ihan hyvältä – joskin aika saarnaavalta – kuulostaa. Mistä se kertoo?”

”Justhan mä sanoin.”

”Niin niin, mutta mitä siinä tapahtuu?”

”No se Atlantis löydetään. Ja selitetään Platon-lainauksilla, että siellä se on aina ollut. Sitten ne mannerjäiden sisään kadonneet vedet löydetään. Maailmanloppuskenaario, tiiätkö!”

Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Sitten, kun kirjassa jossain välissä tapahtuu jotain juonellista, se on niin väkinäistä, tarpeetonta ja ajoittain lapsellisen naiiviakin, että myönnän hävenneeni sitä kuin se olisi oma vanha novellini. Okei, ne neljä jännärikohtausta olivat ihan meneviä – hömelöllä ja jämäsanojen täyttämällä (kaikki on ”melko” jotain jne.) proosalla kirjoitettuja, mutta ainakin ne ovat jotakin muuta kuin (pseudo?)tieteellistä pamisemista. Käsi ylös kaikki, joiden mielestä on uskottavaa, että kun tiedemiehet esittelevät maailmalle todisteet ilmastonmuutoksesta ja sen akuutisti tuhoisista vaikutuksista, että rahaa vastatoimiin löytyy sormia napauttamalla? Että kaikki päättäjät vain hyppäävät tiedemiesten (tai, siis, noin viiden tiedemiehen) kelkkaan ja alkavat syytää rahaa ilmastonmuutoksen hidastustoimiin? Sitähän minäkin. Entäs tilanne, jossa yksi tiedemies soittaa Venäjän presidentille, selittää akuutin ydintuhon mahdollisuuden, minkä seurauksena em. presidentti uhkaa sodalla koko Eurooppaa, jos rannikoiden tuntumaan jää ainuttakaan aktiivista ydinvoimalaa? Missä sienissä pitää olla, että tätä pitää edes puolittain uskottavana? Mä haluan niitä kans, nimittäin – alkaisivat omatkin romaani-ideat vaikuttaa hyviltä. Ydinvoimavastaisuus menee myös enemmän kuin vähän saarnaavan puolelle.

Haluaisin tykätä Sarasvatin hiekasta, koska haluaisin tykätä suomalaisesta jännärikirjallisuudesta. Romaani on yksinkertaisesti niin luokattoman kömpelösti toteutettu – oli kyseessä proosa, juoni (ja sen puute), tarina (ja sen puute), hahmot (ja niiden puute) tai mikä tahansa muu aspekti – etten voi edes vahvalla kotiinpäin vetämisellä sanoa Sarasvatin hiekkaa miksikään muuksi kuin huonoksi kirjaksi. Ehkä se ei ole huonoin tänäkään vuonna lukemani romaani, mutta aika lähellä kyseistä titteliä se on.

Aloituskappale jää kirjoittamatta, koska kuuntelin romaanin äänikirjamuodossa.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää