Siirry pääsisältöön

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha


Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden.

Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin edukkaasti miekkosen Tavoitteena kansanmurha -artikkelikokoelma, jonka toki otin talteen ja luin eilen loppuun.

Tavoitteena kansanmurha on varsin tyypillinen ”ja tässä ne loput tekstit” -kokoelma, jollaisia kirjailijoiden uran loppuessa tupataan julkaisemaan. Tämä ei ole välttämättä kritiikki, koska moiset kirjat voivat olla erinomaisen valaisevia, pikkuisia informaatio-/kirjoitussirpaleita, joilla voi sanoa jotakin sellaista, mikä ei sovi oikein mihinkään valmiiseen kirja-aihioon. Valitettavasti Tavoitteena kansanmurha ei ole erityisen kiinnostava kokoelma artikkeleja, sillä valtaosa teksteistä on käytännössä kirjallisuuskritiikkejä; aiheet liikkuvat samankaltaisissa ympäristöissä kuin Lindqvistin myöhäisemmät kirjat. Kirjan pisin teksti on nelikymmensivuinen Pommikoneunelma, joka on yksinkertaisuudessaan muutaman tuoreemman brittiläisen toisen maailmansodan (brittiläisiä) pommituksia käsitelleiden tutkijoiden teosten argumenttien kritiikkiä ja kiistämistä. Okei, Lindqvist ihan selvästi tietää mistä hän puhuu ja hän kirjoittaa edelleen hyvin, mutta teksti on liian pitkä ja jos olisin lukenut hänen kirjansa pommituksista, luultavasti tietäisin jo kaikki hänen pointtinsa. Tavoitteena kansanmurha tuntuu siis pitkälti toistolta, jo aiemmin pariin otteeseen tehtyjen pointtien kertaamiselta; jälleen, en ole lukenut kaikkea Lindqvistin kirjoittamaa, mutta silti kirja tuntui kertaukselta ja se ei kerro hyvää.

Mutta teksti on oivallista – Lindqvist on hyvä kirjoittaja ja suomentaja (Heikki Salojärvi) on tehnyt oivallista työtä kirjan kanssa. Sieltä-täältä kirjasta löytyy hyviä one-liner-tyylisiä oivalluksia, nasevia heittoja. Esimerkiksi artikkeli ”Oikeudenmukaisuuden lempeä mahti” päättyy näihin kahteen virkkeeseen: ”Julmuuksia ovat tehneet, puolustelleet, palkinneet ja ylistäneet eivät vain historian roistot, vaan myös sen sankarit ja voittajat. Ketään ei voi edeltä käsin julistaa syyttömäksi, ei edes niitä kansoja, niitä hallitsemistapoja ja niitä ideologioita, jotka ovat meille läheisimpiä.” (s. 41) Erittäin arvokas pointti, joka on kirjoitettu hyvin ja tavalla, joka on älykäs mutta silti helposti ymmärrettävä.

Hyvästä proosasta huolimatta kirja on heikko kokonaisuus. Monet artikkeleista vaikuttavat tarpeettomilta ja ylipitkiltä (vaikka olisivat vain muutaman sivun mittaisia), useita kertaa jankattuja pointteja alleviivataan lisää ja niin edelleen. Muutamat teksteistä, etenkin kirjan päättävä nimikkoartikkeli ja Hyvinvointi pysäytti steriloinnit, ovat hyviä tai erinomaisia, mutta kokonaisuutena kirja on pienoinen pettymys.

Aloitusvirkettä en laita, koska kirja on artikkelikokoelma.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää