Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita.

Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryrityksille) kaupan. Tuomisen romaani keskittyy virtuaalitodellisuuspornoon, jossa halukkaat, himokkaat ja rahakkaat pääsevät etäpanemaan ”virtuaalilutkia” (eli käytännössä prostituoidun ja camgirlin välimuotoja). Pimeän verkon oraakkelin päähahmo Anna on yksi virtuaalilutkista, mutta tämä toimii pelkkänä ponnahduslautana tarinan edetessä, sillä viimeisen kolmanneksen aikana juoni on etääntynyt entistä kauemmas premissistään.

Mikä on, mielestäni, hyvä asia, noin niin kuin yleisesti ottaen. Premissin pitäisikin olla vain ponnahduslauta ideoiden jatkokehittelylle ja henkilöhahmojen syventämiselle. Valitettavasti Pimeän verkon oraakkelilla on yksi ongelma, joka rampauttaa koko romaanin: sen juoni. Juonta on samaan aikaan liikaa sekä aivan liian vähän. Kirjan ensimmäinen puolikas on lähes juonetonta haahuilua, jonka aikana lukija tutustutettaan Tuomisen luomaan maailmaan; toisella puoliskolla juonenkäänteitä tulee ensimmäisen puoliskonkin edestä ja punainen lanka hukkuu useammin kuin kerran. Lueskeltuani netistä muiden mielipiteitä, olen haistelevani samanlaisia näkemyksiä muiltakin lukijoilta: kun koko juoni pakkautuu loppuun, ensimmäinen puolisko on tylsä ja toinen päätön kohellus. Loppupuolella kirja kärsii akuutista kadotetusta fokuksesta ja sekamelskaan kadotetusta punaisesta langasta. Lisäksi se, että maailma ei ole kovin omaperäinen tai kiinnostava, rasittaa genretietoisempia lukijoita.

Pimeän verkon oraakkelin haukkuminen on valitettavaa, koska Tuominen kirjoittaa ihan pätevää proosaa, ainakin kun ottaa huomioon suomalaisen jännärikirjallisuuden standardit (tai niiden puutteet, miten sen nyt näkee), sekä sen, että suomalaista kyberpunkia ei tosiaan ole juurikaan saatavilla. Kyberpunk on alagenrenä sen verran vauhdikas ja idearikas, että sillä voisi tehdä paljonkin kiinnostavaa ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa scifiä, suomeksikin. Pimeän verkon oraakkeli ei tee oikeutta genrelleen.

*Maailman uskonto on xintoloQia ja sen profeetta Tom Cruise. Hulvatonta.

Aloituskappale:
Metrovaunun katonrajan holonäytöissä vilkkuivat numerot 2038. Kolmen tunnin päästä Tom Cruisen hologrammi pitäisi uudenvuodenpuheen. Koko maailma tarttuisi toisiaan kädestä tunnistaessaan ja tunnustaessaan xintoloQisen harmoniansa.