Siirry pääsisältöön

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli


Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita.

Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryrityksille) kaupan. Tuomisen romaani keskittyy virtuaalitodellisuuspornoon, jossa halukkaat, himokkaat ja rahakkaat pääsevät etäpanemaan ”virtuaalilutkia” (eli käytännössä prostituoidun ja camgirlin välimuotoja). Pimeän verkon oraakkelin päähahmo Anna on yksi virtuaalilutkista, mutta tämä toimii pelkkänä ponnahduslautana tarinan edetessä, sillä viimeisen kolmanneksen aikana juoni on etääntynyt entistä kauemmas premissistään.

Mikä on, mielestäni, hyvä asia, noin niin kuin yleisesti ottaen. Premissin pitäisikin olla vain ponnahduslauta ideoiden jatkokehittelylle ja henkilöhahmojen syventämiselle. Valitettavasti Pimeän verkon oraakkelilla on yksi ongelma, joka rampauttaa koko romaanin: sen juoni. Juonta on samaan aikaan liikaa sekä aivan liian vähän. Kirjan ensimmäinen puolikas on lähes juonetonta haahuilua, jonka aikana lukija tutustutettaan Tuomisen luomaan maailmaan; toisella puoliskolla juonenkäänteitä tulee ensimmäisen puoliskonkin edestä ja punainen lanka hukkuu useammin kuin kerran. Lueskeltuani netistä muiden mielipiteitä, olen haistelevani samanlaisia näkemyksiä muiltakin lukijoilta: kun koko juoni pakkautuu loppuun, ensimmäinen puolisko on tylsä ja toinen päätön kohellus. Loppupuolella kirja kärsii akuutista kadotetusta fokuksesta ja sekamelskaan kadotetusta punaisesta langasta. Lisäksi se, että maailma ei ole kovin omaperäinen tai kiinnostava, rasittaa genretietoisempia lukijoita.

Pimeän verkon oraakkelin haukkuminen on valitettavaa, koska Tuominen kirjoittaa ihan pätevää proosaa, ainakin kun ottaa huomioon suomalaisen jännärikirjallisuuden standardit (tai niiden puutteet, miten sen nyt näkee), sekä sen, että suomalaista kyberpunkia ei tosiaan ole juurikaan saatavilla. Kyberpunk on alagenrenä sen verran vauhdikas ja idearikas, että sillä voisi tehdä paljonkin kiinnostavaa ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa scifiä, suomeksikin. Pimeän verkon oraakkeli ei tee oikeutta genrelleen.

*Maailman uskonto on xintoloQia ja sen profeetta Tom Cruise. Hulvatonta.

Aloituskappale:
Metrovaunun katonrajan holonäytöissä vilkkuivat numerot 2038. Kolmen tunnin päästä Tom Cruisen hologrammi pitäisi uudenvuodenpuheen. Koko maailma tarttuisi toisiaan kädestä tunnistaessaan ja tunnustaessaan xintoloQisen harmoniansa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jessica Townsend, Nevermoor: Morriganin koetukset

Olen sitä sukupolvea, joka luki Harry Potterit tuoreeltaan ja joka kasvoi noiden kirjojen mukana. Olin oppinut lukemaan muita myöhemmin ja sen johdosta olin hidas lukija, mikä johti kirjojen inhoamiseen. Ensimmäiset kirjat, joita lukiessa en huijannut loikkimalla kymmeniä sivuja eteenpäin, luin ala-asteen loppupuolella ja nuo kirjat olivat, kuten lienee arvattavissa, Harry Pottereita. Muistan huijanneeni kahden ensimmäisen Potterin lukemisessa, koska olin lukemisessa niin huono (vaikka kukaan ei ole lukemisessa huono tai hyvä, kuten kukaan ei ole hyvä tai huono musiikin kuuntelemisessa – on vain erilaisia tapoja nauttia taiteesta) mutta ehkä kolmannen ja takuulla neljännen kirjan luin itse kannesta kanteen – saavutus, joka oli ala-asteikäiselle minulle melkoinen temppu. Olen kertonut aiemminkin omasta kasvustani lukijaksi ja kirjoittelijaksi, mutta mainitsen Harry Potterista tällä kertaa, koska näen paljon samaa Harry Pottereissa kuin Jessica Townsendin Nevermoor: Morriganin ko...

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...