Siirry pääsisältöön

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli


Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita.

Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryrityksille) kaupan. Tuomisen romaani keskittyy virtuaalitodellisuuspornoon, jossa halukkaat, himokkaat ja rahakkaat pääsevät etäpanemaan ”virtuaalilutkia” (eli käytännössä prostituoidun ja camgirlin välimuotoja). Pimeän verkon oraakkelin päähahmo Anna on yksi virtuaalilutkista, mutta tämä toimii pelkkänä ponnahduslautana tarinan edetessä, sillä viimeisen kolmanneksen aikana juoni on etääntynyt entistä kauemmas premissistään.

Mikä on, mielestäni, hyvä asia, noin niin kuin yleisesti ottaen. Premissin pitäisikin olla vain ponnahduslauta ideoiden jatkokehittelylle ja henkilöhahmojen syventämiselle. Valitettavasti Pimeän verkon oraakkelilla on yksi ongelma, joka rampauttaa koko romaanin: sen juoni. Juonta on samaan aikaan liikaa sekä aivan liian vähän. Kirjan ensimmäinen puolikas on lähes juonetonta haahuilua, jonka aikana lukija tutustutettaan Tuomisen luomaan maailmaan; toisella puoliskolla juonenkäänteitä tulee ensimmäisen puoliskonkin edestä ja punainen lanka hukkuu useammin kuin kerran. Lueskeltuani netistä muiden mielipiteitä, olen haistelevani samanlaisia näkemyksiä muiltakin lukijoilta: kun koko juoni pakkautuu loppuun, ensimmäinen puolisko on tylsä ja toinen päätön kohellus. Loppupuolella kirja kärsii akuutista kadotetusta fokuksesta ja sekamelskaan kadotetusta punaisesta langasta. Lisäksi se, että maailma ei ole kovin omaperäinen tai kiinnostava, rasittaa genretietoisempia lukijoita.

Pimeän verkon oraakkelin haukkuminen on valitettavaa, koska Tuominen kirjoittaa ihan pätevää proosaa, ainakin kun ottaa huomioon suomalaisen jännärikirjallisuuden standardit (tai niiden puutteet, miten sen nyt näkee), sekä sen, että suomalaista kyberpunkia ei tosiaan ole juurikaan saatavilla. Kyberpunk on alagenrenä sen verran vauhdikas ja idearikas, että sillä voisi tehdä paljonkin kiinnostavaa ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa scifiä, suomeksikin. Pimeän verkon oraakkeli ei tee oikeutta genrelleen.

*Maailman uskonto on xintoloQia ja sen profeetta Tom Cruise. Hulvatonta.

 Aloituskappale:
Metrovaunun katonrajan holonäytöissä vilkkuivat numerot 2038. Kolmen tunnin päästä Tom Cruisen hologrammi pitäisi uudenvuodenpuheen. Koko maailma tarttuisi toisiaan kädestä tunnistaessaan ja tunnustaessaan xintoloQisen harmoniansa.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää