Siirry pääsisältöön

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli


Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita.

Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryrityksille) kaupan. Tuomisen romaani keskittyy virtuaalitodellisuuspornoon, jossa halukkaat, himokkaat ja rahakkaat pääsevät etäpanemaan ”virtuaalilutkia” (eli käytännössä prostituoidun ja camgirlin välimuotoja). Pimeän verkon oraakkelin päähahmo Anna on yksi virtuaalilutkista, mutta tämä toimii pelkkänä ponnahduslautana tarinan edetessä, sillä viimeisen kolmanneksen aikana juoni on etääntynyt entistä kauemmas premissistään.

Mikä on, mielestäni, hyvä asia, noin niin kuin yleisesti ottaen. Premissin pitäisikin olla vain ponnahduslauta ideoiden jatkokehittelylle ja henkilöhahmojen syventämiselle. Valitettavasti Pimeän verkon oraakkelilla on yksi ongelma, joka rampauttaa koko romaanin: sen juoni. Juonta on samaan aikaan liikaa sekä aivan liian vähän. Kirjan ensimmäinen puolikas on lähes juonetonta haahuilua, jonka aikana lukija tutustutettaan Tuomisen luomaan maailmaan; toisella puoliskolla juonenkäänteitä tulee ensimmäisen puoliskonkin edestä ja punainen lanka hukkuu useammin kuin kerran. Lueskeltuani netistä muiden mielipiteitä, olen haistelevani samanlaisia näkemyksiä muiltakin lukijoilta: kun koko juoni pakkautuu loppuun, ensimmäinen puolisko on tylsä ja toinen päätön kohellus. Loppupuolella kirja kärsii akuutista kadotetusta fokuksesta ja sekamelskaan kadotetusta punaisesta langasta. Lisäksi se, että maailma ei ole kovin omaperäinen tai kiinnostava, rasittaa genretietoisempia lukijoita.

Pimeän verkon oraakkelin haukkuminen on valitettavaa, koska Tuominen kirjoittaa ihan pätevää proosaa, ainakin kun ottaa huomioon suomalaisen jännärikirjallisuuden standardit (tai niiden puutteet, miten sen nyt näkee), sekä sen, että suomalaista kyberpunkia ei tosiaan ole juurikaan saatavilla. Kyberpunk on alagenrenä sen verran vauhdikas ja idearikas, että sillä voisi tehdä paljonkin kiinnostavaa ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa scifiä, suomeksikin. Pimeän verkon oraakkeli ei tee oikeutta genrelleen.

*Maailman uskonto on xintoloQia ja sen profeetta Tom Cruise. Hulvatonta.

Aloituskappale:
Metrovaunun katonrajan holonäytöissä vilkkuivat numerot 2038. Kolmen tunnin päästä Tom Cruisen hologrammi pitäisi uudenvuodenpuheen. Koko maailma tarttuisi toisiaan kädestä tunnistaessaan ja tunnustaessaan xintoloQisen harmoniansa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä.


Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aiheen/äänestäjä…