Siirry pääsisältöön

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys.

Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei sitä voi summata mihinkään 1141:tä sivua lyhyempään mittaan.

Kokeillaan, kuitenkin: 4321 kertoo Archie Fergusonista, joka syntyy 1946 New Yorkin (vai New Jerseyn? Kuka näissä pysyy perässä?) osavaltiossa kotiäidille ja kodinkonekauppiaalle; valtava sivumäärä kuluu kertomalla Archien elämästä suunnilleen 1960-luvun loppuun saakka. Tässä on, kuten Austerille on ominaista, jippo: 4321 ei kerro tarinaa Archien elämästä, vaan tarinoita Archien mahdollisista elämistä – neljästä elämästä, kun tarkkoja ollaan. Kaikki tarinalinjat kertovat samasta hahmosta, joten kirja ei ole niinkään perinteinen romaani kuin kokonaisvaltainen hahmotutkielma, jossa sama hahmo sysätään elämän suurten pienten muuttujien johdosta tyystin toisenlaisiin tilanteisiin. Joskus perhe on hänen lapsuutensa ajan talousvaikeuksissa, joskus ollaan rikkaita; joskus niin, joskus näin. Muuttujia on paljon, mutta samankaltaisuuksia on myös paljon, sillä Archie rakastuu aina (joskin eri tavoilla) samaan tyttöön, innostuu aina kirjallisuudesta tai taiteesta ja niin edelleen. Yksi analogia voisi olla helminauha, jossa helmet ovat aina samat, mutta naru niiden läpi kuljetetaan neljällä eri tavalla.

Olen lukenut paljon Austeria - laskeskelin lukeneeni hieman yli puolet hänen suomennetusta tuotannostaan – ja hän on kirjailijana valitettavan epätasainen: toisaalta hän kirjoittaa New York -trilogian ja Näkymättömän kaltaisia mestarillisia romaaneja, toisaalta taas Timbuktun ja Sattumuksia Brooklynissa kaltaisia huteja. Kenties jo tässä vaiheessa on tullut, implisiittisesti tai ei, selväksi kumpaan kategoriaan 4321 kuuluu, mutta veikkailusi olisi väärä, koska 4321 on paljon parempi kuin yksikään toinen lukemani Austerin kirja. Isolla, 1141:n sivun mittaisella marginaalilla. Kieli on hienoa, ilmeikkäämpää ja hiotumpaa kuin kertaakaan aiemmin; tarina on monisyisempi (mikä, kun Austerista puhutaan, sanoo todella paljon) ja silti välittömästi ymmärrettävä; kohtaukset ovat aidosti sydäntä raastavia ja surullisia (toisin kuin manipulaatiolta tuntuneessa Timbuktussa), ja toisina hetkinään mieltä ylentävämpiä ja kauniimpia kuin yhdessäkään toisessa hänen kirjoistaan; esitetyt ideat ja kirjalliset kikat ovat poikkeuksellisen hallittuja. Haluaisin jutella tästä niin kovasti – etenkin lopusta! – kaikkien kanssa, mutta en tohdi, koska Fergusonin matkaan on lähdettävä mahdollisimman tabula rasana ja vain antauduttava suruille ja iloille sitä mukaa, kun ne tulevat.

Aivan helvetin nerokas kirja. Oikeasti. Lukekaa, ihmiset, lukekaa. Sanon sen nyt tässä julkisesti, koska en aio kierrellä asiaa: minusta, juuri tällä hetkellä, tuntuu siltä, että Austerin 4321 on tämän vuosituhannen tähän mennessä paras romaani. Saattaa tuntua ylilyönniltä, mutta ei se ole, oikeasti. Sanon myös sen, että luku 3.2. on yksi pysäyttävimpiä koskaan (tietäjät tietää, mitä tämä tarkoittaa). Mitä tämmöisen teoksen jälkeen voi lukea? Saman uudestaan, tietenkin, mutta ei heti perään, ei perkele pysty…

Aloituskappale:

Sukutarun mukaan Fergusonin isoisä lähti jalkaisin kotikaupungistaan Minskistä piilotettuaan sata ruplaa takinvuorin sisään, taivalsi Varsovan ja Berliinin kautta Hampuriin ja ostin lipun laivaan nimeltä Empress of China, joka kynti Atlantin yli rajuissa talvimyrskyissä ja saapui New Yorkin edustalle 1900-luvun ensimmäisenä päivänä. Odotellessaan vuoroaan maahanmuuttovirkailijan kuulusteluun Ellis Islandilla hän kävi juttusille toisen venäjänjuutalaisen kanssa. Mies virkkoi: Unohtakaa nimi Reznikoff. Siitä on täällä pelkkää haittaa. Tarvitsette amerikkalaisen nimen uuteen elämäänne Amerikassa, nimen joka kalskahtaa aitoamerikkalaiselta. Koska englanti oli Isaac Reznikoffille vieras kieli vielä vuonna 1900, hän pyysi iäkkäämmältä ja kokeneemmalta maanmieheltään ehdotusta. Sanokaa, että nimenne on Rockefeller, mies neuvoi. Siitä ei nimi parane. Kului tunti ja sitten toinen, ja kun yhdeksäntoistavuotias Reznikoff istahti maahanmuuttovirkailijan kuulusteltavaksi, hän oli unohtanut ehdotuksen. Nimenne? virkailija tiedusteli. Väsynyt maahanmuuttaja läimäytti otsaansa turhautuneena ja töräytti jiddišiksi: Ikh hob fargessen (unohdin)! Ja niin kävi, että Isaac Reznikoff aloitti uuden elämänsä Amerikassa nimellä Ichabod Ferguson. (s. 7)

Kommentit

  1. Mielestäni kirja alkaakin hienosti ja imaisi mukaansa vahvasti. Mutta mutta sitten alkoi tökkiä ... minä en pitänyt sekavuudesta, en vain jaksanut seurata neljää vaihtoehtoista tarinaa samanaikaisesti. Luin kyllä kirjan loppuun, mutta työlästä se oli paikoitellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kirja on työläs, siitä ei pääse mihinkään. En lukenut itse sitä niinkään neljänä vaihtoehtoisena tarinana, vaan yhtenä kokonaisvaltaisena hahmotutkielmana, mikä helpotti päässäni olevien piuhojen pitämistä järjestyksessä. Pointtisi on kuitenkin ehdottomasti hyvä, koska jos kirjaa todella lukee neljänä eri tarinana, ei niinkään neljänä saman tarinan variaationa, se käy raskaaksi ja uuvuttavaksi. Et ole ensimmäinen, jonka olen kuullut sanovan suunnilleen samaa. Mielipiteitä vahvasti jakava kirja.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…