Jessica Townsend, Nevermoor: Morriganin koetukset

Olen sitä sukupolvea, joka luki Harry Potterit tuoreeltaan ja joka kasvoi noiden kirjojen mukana. Olin oppinut lukemaan muita myöhemmin ja sen johdosta olin hidas lukija, mikä johti kirjojen inhoamiseen. Ensimmäiset kirjat, joita lukiessa en huijannut loikkimalla kymmeniä sivuja eteenpäin, luin ala-asteen loppupuolella ja nuo kirjat olivat, kuten lienee arvattavissa, Harry Pottereita. Muistan huijanneeni kahden ensimmäisen Potterin lukemisessa, koska olin lukemisessa niin huono (vaikka kukaan ei ole lukemisessa huono tai hyvä, kuten kukaan ei ole hyvä tai huono musiikin kuuntelemisessa – on vain erilaisia tapoja nauttia taiteesta) mutta ehkä kolmannen ja takuulla neljännen kirjan luin itse kannesta kanteen – saavutus, joka oli ala-asteikäiselle minulle melkoinen temppu.

Olen kertonut aiemminkin omasta kasvustani lukijaksi ja kirjoittelijaksi, mutta mainitsen Harry Potterista tällä kertaa, koska näen paljon samaa Harry Pottereissa kuin Jessica Townsendin Nevermoor: Morriganin koetuksissa. Enkä ole ainoa, vaan kirjasarjasta tehdään uutta ilmiötä. Myös Otavalla on selvästi panostettu teokseen isosti, koska kirja on myös esineenä todella upea, kiitos hologrammimaisen (kai materiaalille on oikeakin nimi, mutta en sitä tiedä) kannen, kuvituksen ja suomentajavalinnan. Jaana Kapari-Jatta käänsi aikoinaan Potterit ja hän on yksinkertaisesti erinomainen suomentaja, jonka keksimistä termeistä ja sanoista on tullut omalle ikäpolvelleni yleissivistystä: vaikka ei olisi lukenut Pottereita, sanat kuten huispaus ja Rohkelikko ovat takuulla tuttuja. Jälleen kerran, Kapari-Jatta tekee loistavaa työtä Nevermoorin suomentamisen kanssa ja hän saa kirjan tekstin elämään juuri täydellisillä sanavalinnoilla ja -leikeillä; kuten Potterien kanssa, unohdin toisinaan Nevermooria lukiessani, että luin suomennettua kirjaa. Muutoinkin teksti on mainiota ja nopealukuista olematta tyhmennettyä.

Nevermoor: Morriganin koetukset on juonellisesti myös varsin paljon Harry Potterien kaltainen: on poikkeuksellisen ominaisuuden omaava päähahmo; matka vieraaseen maailmaan, jossa päähahmo päätyy kouluun (joskin tässä tapauksessa pelkkiin pääsykokeisiin); ja tietenkin pahis, jolla on henkilökohtainen linkki päähahmoon. Nevermoorin päähahmo on Morrigan Korppi, joka on ”kirottu” lapsi eli häntä syytetään kaikista ongelmista ja hän tietää kuolevansa vuoden päästä kahdentenatoista syntymäpäivänään – ensimmäisen parinkymmenen sivun sisällä selviää kuitenkin, että kyseessä on poikkeuksellinen sykli ja että tällä kertaa kirotut kuolevatkin vuotta aiemmin. Eli huomenna. Kuolinpäivänä Morrigan kaapataan/pelastetaan kaukaiseen ja vieraaseen Nevermooriin, jonne hänet vie mentorihahmo Jupiter Pohjoinen, hotellinomistaja ja Meineikkaan Seuran jäsen. Meineikas Seura on kirjan Tylypahkan vastine, mutta toisin kuin Pottereissa, Meineikkaaseen Seuraan on neljästä koetuksesta muodostuva pääsykoerumba – kirjan fokuksessa ei siis ole ensimmäinen lukuvuosi Meineikkaassa Seurassa (kuten Viisasten kivessä kuvattiin Harryn ensimmäistä vuotta Tylypahkassa), vaan yritys päästä sinne. Yhtäläisyydet ovat suuret, mutta silti Nevermoor seisoo omilla jaloillaan; kirjassa on paljon leikitteleviä oivalluksia (oma suosikkini oli joulun ajan leikkimielinen kisailu Joulupukin ja Lumikuningattaren kannattajien välillä) ja koetukset ovat erittäin kekseliäitä.

Suurin ongelmani kirjan kanssa kuitenkin oli se, että en saanut tarinan maailmasta kunnolla otetta. Minulle fantasia on parhaillaan silloin, kun se on eräänlainen matkakirja – puhdasta eskapismia, reissaamista reaalitodellisuudesta poikkeavaan miljööseen. Parhaiten tämä onnistuu siten, että päähahmo lähtee myös matkalle, napataan pois tutusta ympäristöstään ja patistetaan kohtaamaan vieras maailma yhdessä lukijan kanssa. Periaatteessa Nevermoor tekeekin näin, mutta minulle maailma, josta Morrigan pelastetaan, jäi vieraaksi eikä matka uuteen paikkaan sisältänyt riittävää potkua. Morriganin kotimaailma ei ole reaalitodellisuus, mutta ei kuitenkaan puhdasta fantasiaa tai steampunkia tai mitään sellaista: maailmassa on tuttuja elementtejä (puhelimia, radioita jne.), mutta silti Morrigan tuntee myöhemmin lohikäärmeet ja muut fantasiaolennot (suhteellisen) tavanomaisina asioina. Olen kuullut ohjesäännön kirjoittajille, että kun tehdään fantasiaa tai etenkin scifiä, saat rikkoa vain yhtä reaalimaailman sääntöä – esimerkiksi Harry Potterissa tämä oli noitien ja velhojen salaelämä reaalimaailmassa. Morriganin kotimaailmassa tämä rikottu sääntö on ”kirottujen” lasten olemassaolo ja kohtalo, mutta silti maailmasta löytyy myös paljon muutakin epätavallista, joka ei myöskään sovi sellaisenaan tyypilliseen fantasiakliseemaailmaan.

Mutta luen luultavasti kirjaa väärin ylianalysoidessani sitä tällä tavalla; kohdeyleisöön kuuluvat lukijat luultavasti sujahtavat maailmoihin epäilemättä vaivattomammin. Nevermoor on suunnattu ala-asteikäisille lukijoille – niille, jotka ovat jo lukeneet Potterit ja joille vanhemmat eivät tahdo keksiä mitään luettavaa – ja kohdeyleisölleen se on epäilemättä erinomainen. Huomasin saavani fläshbäkkejä aikaan, jolloin löysin ensimmäistä kertaa kirjat ja jolloin tein ensimmäiset mielikuvamatkani Tylypahkaan.

Aloituskappale Jaana Kapari-Jattan suomennoksena:

Toimittajat saapuivat ennen arkkua. Heitä kerääntyi portille yön mittaan niin paljon, että aamun koittaessa oli jo tungosta. Yhdeksältä oli kunnon kuhina. (s. 7)