Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi.

Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen. Kirjan aluksi VMS tuodaan Maapallolle ja hänet tutustutetaan meidän ihmisten kulttuuriin ja maailmaan. Vähitellen kirjan myötä VMS omii entistä paremmin ihmisten tapoja ja käsitteitä ja alkaa muovata niitä omaan, meille vieraaseen maailmankatsomukseen sopivaksi. Jo tästä kuvauksesta voi päätellä, että kirjassa olisi paljon pohdiskelevia ja kriittisiä puheenvuoroja ihmiskulttuurin eri puolista, ja näitä todellakin riittää. (Etenkin alkupuolella kirjassa on myös pitkiä juridisia jorinoita – kuinka kokonaisvaltaisen jännittävää!) Valitettavasti monisivuisten (kuuntelin äänikirjana, jolloin monisivuiset pätkät tarkoittavat moniminuuttisia katkelmia) saarnojen seuraaminen on puuduttavaa hommaa, vaikka aiheet ovatkin pääosin kiinnostavia ja Heinlein (milloin minkäkin hahmon, usein VMS:n mentorin Jubal Harshawn äänellä) esittää hyviä huomioita etenkin uskonnoista ja niiden luonteesta sekä vaikutuksesta ihmisiin. Saarnat ovat auttamattoman vanhentuneita. Kun kuuntelee Jubalin pitkää, rönsyilevää ja kriittiskyyniseksi tarkoitettua jorinaa uskonnosta, minulla ainakin ensimmäinen reaktio oli: ”Niin, entä sitten?” Reaktio oli vuonna 1961, kun kirja ensimmäisen kerran ilmestyi, tyystin toinen. Sama pätee epäilemättä hahmojen avoimeen seksuaalisuuteen ja väitteisiin seksistä hauskana, vapauttavana ja ihmisiä yhteen tuovana toimintana – ja näin siis ennen hippiliikettä! Kirjan vanhentuneisuus näkyy myös nykylukijalle irvokkaassa naiskuvassa sekä Gillianin suuhun laitetussa väitteessä, että ”yhdeksän kertaa kymmenestä raiskaus on osittain naisen syytä” – väite, joka ei pidä paikkaansa ja joka muistuttaa lukijaa siitä, että kyllä vain, kirjoittaja on ollut (vapaamielisestä pohdinnastaan huolimatta) 1950-luvun moraalikäsitysten varassa.

Minulla ei ole mitään uskontokriittisyyttä vastaan – vielä vähemmän minua haittaavat kyyniset näkökulmat ihmiseloon ylipäänsä – mutta valitettavasti ne yksistään eivät muodosta kovin hyvää tarinaa. Spoilerivaroitus, koska käsittelen sitä, mihin juoni lopulta päätyy, vaikka kirjan juoni on pikemminkin taustana Heinleinin pohdinnoille ja puheenvuoroille. Kirjan loppupuolella VMS perustaa oman kirkkonsa, joka ei hänen mukaansa ole uskonto, vaan keino avata ihmiset heidän todelliselle potentiaalilleen levitoimisen, telepatian ja kaiken muun mahdottomaksi määritellyn tiimoilta. (Jos tämä ei saa sitä kuulostamaan tuikitavalliselta kultilta, en tiedä mikä saa.) Hän ei siis suoranaisesti yritä tehdä ihmisistä marssilaisia, mutta sopeuttaa marssilaisuuden ihmisiin. Tästäkin olisi mahdollista saada irti monenlaista pohdintaa uskonnosta ja kulttuurien kohtaamisesta, mutta kun nämä pohdinnat toteutetaan niin saarnaavasti ja pitkäpiimäisesti, kirjan varsinainen tehtävä, tarinan kertominen, jää turhan paljon sivuhuomioksi marginaaliin. Lopputuloksena on, että kirjan loppuhuipennus, VMS:n marttyyrimäinen kuolema, jää vaille emotionaalista iskuvoimaa – kenties se oli tarkoituskin, mutta Heinleinin tarinankertojan taidoista kertoo paljon, kun hän ei saa päähahmonsa kuolemaa vaikuttavaksi tai liikuttavaksi.

Stranger in a Strange Land olisi parempi kirja, jos se olisi selvemmin romaani, ei kehikko Heinleinin (vanhentuneille joskin viihdyttäville) pohdinnoille. Minun pitää lukea joskus myöhemmin lisää Heinleinia ja todeta kuinka edustava kirja hänen tuotannostaan Stranger in a Strange Land on, mutta tällä hetkellä olen kaulaani myöten täynnä mukaoivaltavia ja -viisaita pohdintoja – ja minä sentään pidän pohdiskelevasta scifistä! Ei ihme, että Heinleinista puhutaan klassisen scifin ”dekaanina”, koska vain akateemiseen byrokratiakoneistoon juuttunut ihminen pitää omasta äänestään tässä mittakaavassa.

Hauska huomio: kirjan keskiössä oleva grok-termi on nykyään osa englannin kieltä ja sisältyy Oxfordin sanakirjaan!

Aloituskappale jää litteroimatta, koska luin kirjan äänikirjana.