Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista, koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään.

Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän äänikirjana) jotakin ei millään muotoa elämälleni relevanttia ja koska olen lukenut liian vähän Gaimania, päätin antaa mahdollisuuden Neverwherelle, jota monet tuntuvat pitävän Gaimanin uran parhaimpiin kuuluvana romaanina.

Valitettavasti en ole samaa mieltä, koska The Ocean at the End of the Lane oli moninkertaisesti parempi teos; jos Neverwhere on Gaimanin toiseksi paras kirja, arvostukseni hänen kirjoittamistaan kohtaan laski juuri huomattavasti. Ongelmana on se, että ennen Neverwhereä Gaiman oli fiktion kirjoittajana ensisijaisesti sarjakuvakäsikirjoittaja, ei romaanikirjaiija. Toki, hän oli jo vuosia aiemmin kirjoittanut Terry Pratchettin kanssa hyvällä tavalla täysin pähkähullun Good Omensin (jonka TV-sarja-adaptaatiota odotan innolla!), mutta pidän sitä poikkeuksena. Gaimanin kirjoittama Sandman-sarjakuva on minulta vielä täysin pimennossa, mutta Neverwherestä paistaa läpi sarjakuvaorientoitunut kirjoitustyyli: kirjalla ei ole niinkään juonta kuin joukko episodeja, jotka antavat kuvitelman juonesta – juuri kuten pitkissä sarjakuvissakin tai televisiosarjoissa. Kyllä, kirjalla on eräänlainen pääjuoniviritelmä, mutta se tuntuu enemmän kehystarinalta kierrokselle Gaimanin luomassa maailmassa. Paljon selittää myös se, että kirja oli alun perin ilmestyessään eräänlainen oheistuote Neverwhere-TV-sarjalle ja vaikka Gaiman on hionut tarinaa paljon alkuperäisen ilmestymisen (1996) jälkeen, kuuntelemani ”kirjailijan suosima versio” kärsi edelleen näistä lähdemateriaalin/syntytapansa ongelmista.

Neverwheren juoni on tänä päivänä varsin tuttua kauraa: tavallista, tylsää ja harmaata elämää elävä päähahmo tempautuu rinnakkaismaailmaan, josta hän ei tiedä mitään, ja joutuu osaksi suurempaa vyyhtiä ja tulee samalla ratkoneeksi omia ja muiden pulmia. Tällä kertaa maailma rakentuu Lontoon varjopuolelle – kirjan nimi maailmalle on London Below – jossa Lontoon metrokartan paikkojen nimet sekä maaginen realismi yhdistyvät keskenään. Earl’s Courtissa pidetään hovia, Islington on enkeli ja niin edelleen. Idea on hauska ja toteutettu mainiosti, mutta Lontoota kehnosti tunteville monet viittaukset ja parhaat oivallukset jäävät väistämättä käsittämättä tai irrallisiksi.

Gaiman on hyvä kirjoittaja, pidän tästä edelleen kiinni, ja tahdon uskoa, että Neverwheren ongelmat kumpuavat sen asemasta kirjoittajansa alkuvaiheen tuotantona ja oheistuotteena TV-sarjalle. Kirja ei ollut hyvä mutta ei huonokaan, vaan lopulta varsin tavanomainen, seikkailullinen tarina arkimaailman nyrjähtämisestä kyljelleen. Minun pitää joskus lukea lisää Gaimania – ja mielellään sellaista Gaimania, joka ei ollut alun perin käsikirjoitus TV-sarjalle.

Aloituskappale jää taas translitteroimatta.