Siirry pääsisältöön

Naomi Klein, No Is Not Enough


Naomi Klein on nimi, joka on tullut vastaan säännöllisesti, mutta jonka kirjoihin en ole koskaan aiemmin tullut tarttuneeksi. Yhtenä syynä on eittämättä ollut kirjojen huolestuttava/kunnioitettava sivumäärä, toisena taloustieteelliset aihepiirit: en ole nähnyt syytä ahmia kuusisataa sivua pitkää kirjaa brändäyksestä, kun en tiedä brändäyksestä mitään enkä näe koko aihepiiriä relevanttina tämän hetkisiin intresseihini. Tartuin kuitenkin hänen toiseksi uusimpaan kirjaansa, No Is Not Enough, koska Trumpukka on aiheena niin ajankohtainen ja tärkeä, että vaikka olen lukenut jo muutaman häntä käsittelevän kirjan, olen aina kiinnostunut uudesta näkökulmasta ja kriittisestä mutta reilusta käsittelystä.

Kleinin onnistui yllättää, kunnolla. No Is Not Enough on selvästi kirjoitettu nopeasti, vastauksena Trumpin valinnalle ja ensimmäisille toimille presidenttinä alkuvuonna 2017 – mutta silti kirja on ehtinyt kauppoihin kesällä 2017. Näin nopeasti työstetty teksti harvoin on kovin laadukasta, mutta mitä vielä: Kleinin kynä on terävä, sanavalinnat huolellisia ja tarkkoja eikä proosasta juuri motkottamista löydy. Tähän päälle vielä läjä erinomaisen tärkeitä ja hyvin argumentoituja pointteja, niin käsillä on täyden viiden tähden kirja. Monia varmasti ärsyttää se, että Klein toistaa samoja argumentteja kuin aiemmissa kirjoissaan – yksi luvuista No Is Not Enoughissa käsittelee brändäystä, toinen tuhokapitalismia ja kolmas uusliberalistisen kapitalismin roolia ilmastonmuutoksessa – mutta koska kirjalla on toinen, trumpettia soittava tulokulma, en usko edes Kleinia aiemmin lukeneiden kyllästyvän tiukkasanaiseen kritiikkiin. Minulle, Kleinia aiemmin lukemattomalle, kaikki huomiot olivat uusia, joten toisto ei häirinnyt pisaraakaan.

Klein sanoi monia sellaisia asioita, joita olin itsekin ajatellut aiemmin, mutta joita en ollut osannut pukea sanoiksi tai joille en omaa riittävää perustelua astua sanojeni taakse; lienee sanomattakin selvää, että loput Kleinin kirjoista sujahtivat välittömästi lukulistalleni. Tällä kertaa blogitekstin sanamäärä jää vain puoleen tavallisesta, koska jos jatkaisin, toistaisin vain huolettomammin kirjoitettuina Kleinin argumentteja ja huomioita. Lukekaa itse, ymmärrätte kyllä ettekä kadu.

Valitan usein yksivirkkeisistä aloituskappaleista, mutta Klein vie tämänkin uudelle tasolle ja tekee sen tavalla, joka ei ole ärsyttävä, vaan ainoa oikea:
Shock. (Pokkaripainos, s. 1)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott