Siirry pääsisältöön

Naomi Klein, No Is Not Enough


Naomi Klein on nimi, joka on tullut vastaan säännöllisesti, mutta jonka kirjoihin en ole koskaan aiemmin tullut tarttuneeksi. Yhtenä syynä on eittämättä ollut kirjojen huolestuttava/kunnioitettava sivumäärä, toisena taloustieteelliset aihepiirit: en ole nähnyt syytä ahmia kuusisataa sivua pitkää kirjaa brändäyksestä, kun en tiedä brändäyksestä mitään enkä näe koko aihepiiriä relevanttina tämän hetkisiin intresseihini. Tartuin kuitenkin hänen toiseksi uusimpaan kirjaansa, No Is Not Enough, koska Trumpukka on aiheena niin ajankohtainen ja tärkeä, että vaikka olen lukenut jo muutaman häntä käsittelevän kirjan, olen aina kiinnostunut uudesta näkökulmasta ja kriittisestä mutta reilusta käsittelystä.

Kleinin onnistui yllättää, kunnolla. No Is Not Enough on selvästi kirjoitettu nopeasti, vastauksena Trumpin valinnalle ja ensimmäisille toimille presidenttinä alkuvuonna 2017 – mutta silti kirja on ehtinyt kauppoihin kesällä 2017. Näin nopeasti työstetty teksti harvoin on kovin laadukasta, mutta mitä vielä: Kleinin kynä on terävä, sanavalinnat huolellisia ja tarkkoja eikä proosasta juuri motkottamista löydy. Tähän päälle vielä läjä erinomaisen tärkeitä ja hyvin argumentoituja pointteja, niin käsillä on täyden viiden tähden kirja. Monia varmasti ärsyttää se, että Klein toistaa samoja argumentteja kuin aiemmissa kirjoissaan – yksi luvuista No Is Not Enoughissa käsittelee brändäystä, toinen tuhokapitalismia ja kolmas uusliberalistisen kapitalismin roolia ilmastonmuutoksessa – mutta koska kirjalla on toinen, trumpettia soittava tulokulma, en usko edes Kleinia aiemmin lukeneiden kyllästyvän tiukkasanaiseen kritiikkiin. Minulle, Kleinia aiemmin lukemattomalle, kaikki huomiot olivat uusia, joten toisto ei häirinnyt pisaraakaan.

Klein sanoi monia sellaisia asioita, joita olin itsekin ajatellut aiemmin, mutta joita en ollut osannut pukea sanoiksi tai joille en omaa riittävää perustelua astua sanojeni taakse; lienee sanomattakin selvää, että loput Kleinin kirjoista sujahtivat välittömästi lukulistalleni. Tällä kertaa blogitekstin sanamäärä jää vain puoleen tavallisesta, koska jos jatkaisin, toistaisin vain huolettomammin kirjoitettuina Kleinin argumentteja ja huomioita. Lukekaa itse, ymmärrätte kyllä ettekä kadu.

Valitan usein yksivirkkeisistä aloituskappaleista, mutta Klein vie tämänkin uudelle tasolle ja tekee sen tavalla, joka ei ole ärsyttävä, vaan ainoa oikea:
Shock. (Pokkaripainos, s. 1)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...
Lähetä kommentti
Lue lisää