Bob Dylan, Muistelmat, osa 1

Bob Dylan on kiistanalainen ja kiehtova hahmo nykykulttuurissa, sillä vaikka hänen ansioitaan runoilijana, muusikkona ja lyyrikkona tuskin kukaan edes harkitsee kiistävänsä, hänen proosallisemmat tekstinsä ovat sekavampia. Esimerkiksi 1960-luvulla kirjoitettu Tarantula on lähes läpäisemättömän kryptinen tajunnanvirtateos, josta keskimäärin kukaan ei taida vieläkään pitää. (Kuvasin kirjaa ensin romaanina, mutta mietin uudemman kerran.) Miekkosen vuonna 2004 alun perin ilmestynyt omaelämänkerta Muistelmat, osa 1 on kehutumpi ja merkittävästi Tarantulaa selkeämpi kokonaisuus, vaikka ei olekaan täysin vailla kokeellisempia kikkailuja. Vaikka Dylan ei Nobelia proosastaan saanutkaan, päätin lukea Muistelmat, sillä halusin saada jonkinlaista perspektiiviä Dylanista.

Aikomukseni oli helpommin sanottu kuin toteutettu, koska Muistelmat on kaukana tyypillisestä omaelämänkerrasta, joka alkaa sankarin lapsuudesta, seuraa urakehitystä ja päättyy johonkin mieltäylentävään lopputulemaan, kirjan lopullisen viisauden äärelle. Dylan ei moiseen tavanomaisuuteen tyydy, vaan Muistelmat kuvaa Dylanin uraa viidessä lyhyehkössä väläyksessä. Ensimmäinen sijoittuu suunnilleen levytyssopimuksen allekirjoitusaikaan, toinen pohjustaa tätä, kolmas loikkaa 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen, neljäs Oh, Mercy -levyn tekoprosessiin 1980-luvun lopulle ja viides palaa ensimmäisen ja toisen täydennykseksi. Rakenne ei ole helppo saada toimimaan, mikä pätee myös haahuilevaan ja tajunnanvirtamaiseen kerrontatyyliin, joka on samaan aikaan henkilökohtainen mutta etäinen – ilmeisen hyvin Dylania kuvaava, siis. Kerronta poukkoilee Dylanin mielenmaisemasta, urakehityksestä ja sattumuksista pitkiinkin pohdintoihin ja analyyseihin kulttuurin monilta aloilta, etenkin tietenkin folk- ja bluesmusiikista ja -muusikoista. Jos kuvaukseni kuulostaa sekavalta, ei huolta, et taatusti ole pelkosi kanssa yksin, mutta ainakaan minulla ei ollut vaikeuksia seurata Dylanin jorinointia, josta ei namedroppailua puutu. Jos totta puhutaan, nautin Dylanin viipyilevästä kerronnasta ja sain mielenkiintoisen, joskin erittäin rajatun kuvan Dylanin urasta ja (julkisesta) persoonasta.

Koska kirja on rakennettu kuin on, Dylan ei puhu uransa huippuhetkistä kuin viittauksina. Muutenkaan hän ei puhu urakaarestaan juuri muuten kuin asiana, joka tapahtuu tulevaisuudessa tai on tapahtunut. Etenkin kolmas ja neljäs luku nivoutuvat yhteen Dylanin luovuudenkriisien kanssa ja niissä käsitellään toki muutakin kuin musiikkia, mutta kirjan keskiössä ei ole kertaakaan kukaan muu kuin Dylan itse – skuuppeja ja nais- tai viinasekoiluja odottavat joutuvat pettymään pahoin. Kolmannen luvun kuvaus Dylanista vainottuna, tahtoaan vasten aikakautensa omatunnoksi nimitettynä henkilönä on riipivää ja kiehtovaa luettavaa, juuri kohtuuttoman henkilökultin takia. Kirjassa on monia mehukkaita, kauniisti kirjoitettuja yksityiskohtia ja miljöömaalauksia, mutta ne toimivat myös hienosti osana kokonaisuutta eikä kokeellisuus mene koskaan intention edelle.

Kun sanon, että Muistelmissa on paljon hienosti kirjoitettuja yksityiskohtia, se on myös kirjan suurin kysymysmerkki: netistä löytää vinon pinon sivustoja ja blogitekstejä, joissa vertaillaan Muistelmien ja muiden Dylanin saatavilla olleiden teosten kieltä. Vertailujen lopputulos on selkeä: Muistelmat ei ole vain lainannut fraaseja muista teoksista, vaan pikemminkin muiden kirjoittajien fraaseista koostettu teos. Plagiointisyytökset lokaavat tietenkin kirjan hienon kielen jättämää vaikutelmaa ja saa muutenkin koko teoksen vaikuttamaan epäilyttävämmältä kuin se ehkä onkaan. Vaikka plagiointisyytökset olisivatkin totta, Dylan on käyttänyt kirjaan samaa menetelmää kuin jolla hän sanoo tehneensä kappaleita 1960-luvun alkupuolella – yhdistelemällä omaa ja vanhaa, rakentamalla vanhojen teosten päälle oman kokonaisuuden tai täydentämällä omilla lisäyksillään. En silti missään nimessä hyväksy toisten kirjailijoiden tekstien lainaamista niin laajassa mitassa kuin mitä analyysit antavat ymmärtää… etenkään, kun kirja ei missään vaiheessa ilmoita tekevänsä moista.

Väkevien plagiointisyytösten jälkeenkin Muistelmat on ikimuistettava omaelämänkerta. Vähemmän hämäräperäisellä toteutuksella se olisi kolahtanut henkilökohtaiseen muusikkoelämänkertojen top 3:een, mutta nyt en ole enää niin varma. Jotakin – tai paljonkin – kirjan tenhosta kertoo se, että kävin tänään ostamassa elämäni ensimmäisen Bob Dylan -levyn.

Aloituskappale Erkki Jukaraisen suomentamana:

Lou Levy, Leeds Music Publishing -yhtiön ykkösmies, vei minut taksilla Läntisellä 70. kadulla sijaitsevaan pythialaiseen temppeliin katsomaan taskukokoista äänitysstudiota, jossa Bill Haley and His Comets olivat äänittäneet ”Rock Around the Clockin”, ja sieltä Jack Dempseyn ravintolaan 58. kadun ja Broadwayn kulmalle. Menimme istumaan punaisella nahalla verhoiltuun loosiin kadun puoleista ikkunaa vastapäätä. (s.9, pokkaripainos)