JP Koskinen, Luciferin oppipojat

JP Koskinen on tuottelias kaveri: häneltä ilmestyy uusia romaaneja jatkuvalla syötöllä ja pelkästään vuonna 2018 kauppoihin saapui seitsemän (!) kirjaa (näistä seitsemästä neljä on lasten- ja nuortenkirjoja, mutta silti). Tällainen tahti on tietenkin erittäin kunnioitettavaa, mutta koska olen kyyninen kaikkea kunnioitettavaa kohtaan, olin vakuuttunut, etteivät kirjat voi olla kovin hyviä, kun niitä kerran tällaisella tempolla suolletaan pihalle. Siksi lykkäsin ensimmäisen Koskisen romaanin lukemista pitkään, mutta nyt, kuitenkin, päätin antaa mahdollisuuden, koska halusin lukea hyvällä (tai ainakin siedettävällä) suomella kirjoitettua spefiä – halu, joka osoittautui yllättävän kinkkiseksi, sillä ennen Luciferin oppipoikien aloittamista kokeilin neljää muuta romaania, joista kaikki olivat niin ärsyttävästi kirjoitettuja, että en tainnut päästä sivua 20 pidemmälle missään niistä.

Onnekseni Luciferin oppipojat oli riittävän hyvin raapusteltu teos. Se on myös valitettavan harvinainen tapaus spefikentällä: itsenäinen ja ei samassa paksuusluokassa tiiliskiven kanssa oleva romaani, jonka ymmärtämiseen ei tarvitse excel-taulukoita tai syvempää perehtyneisyyttä monimutkaiseen maailmanrakennukseen, jota kirjailija on tehnyt vuosikymmenien ajan. Minua ei sinänsä haittaa, että fantsu- ja scifi-kirjat ovat aina jotakin sarjaa… paitsi jos haluaisin impulsiivisesti tutustua johonkin uuteen kirjailijaan, mutta en tiedä mistä aloittaa ilman, että käytän puolikkaan työpäivän verran pläräilemällä Wikipediaa, Goodreadsia ja muita nettisivuja, joista löytyy mindmapeja ja muita kaavioita. En vieläkään tiedä, ovatko esimerkiksi Alistair Reynoldsin kirjat sarjaa, tapahtuvatko ne samassa universumissa vai ovatko ne itsenäisiä – vai mahdollisesti jotakin yhdistelmää mainituista. Tämän takia Reynoldsin kirjat ovat jääneet kokeilematta (vielä).

Yhtä kaikki, Luciferin oppipojat oli pätevä romaani. Se on nopea luettava, kiitos lyhyiden lukujen ja virkkeiden sekä melkoisen juoniähkyn. Karvan alle kolmesataa sivua levittäytyy yli viiteenkymmeneen lukuun,* mikä on hyvä asia, jos kirjaa lukee pätkissä, mutta pidemmissä sessioissa ratkaisu käy rasittavaksi. Lisäksi, koska juoni on vähintäänkin monimutkainen – tai, ainakin, täynnä dataa – kirjan sirpalemainen lukeminen ei ole hyvästä: minulle tuli lyhyt tauko kirjan parista, koska ahmin viimeiset Potterit niin intensiivisesti, että perinteisen kirjan lukemiselle ei ollut aikaa tahi mielenkiintoa, ja kun palasin Luciferin oppipoikien pariin, olin tovin hämilläni, että kukas ja mikäs tämä hahmo nyt olikaan ja miksi hän toimii niin-ja-näin… Jos olisin lukenut kirjan yhdeltä tai kahdelta istumalta, tämä ongelma olisi varmasti jäänyt kohtaamatta, mutta vastapainoksi lyhyt luvut olisivat kyrsineet enemmän.

Juonesta liikaa puhumatta, mainittakoon, että Luciferin oppipoikien keskiössä on puolentusinaa ihmistä, jotka ovat jumissa avaruusaluksessa. Kirjan fokuksessa ei niinkään ole se, miten tuo avaruusalus taittaa aika-avaruutta tai miten monta ylimonimutkaista scifi-ideaa jokaiseen lukuun saadaan ahdettua, vaan hahmojen keskinäinen dynamiikka ja epäluottamus. Miksi juuri he ovat aluksella matkalla kohti Olymposta, jossa androidikapina on käynnissä? Etenkin kirjan minäkertoja on klassinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta, sillä hän jättää toistuvasti valaisematta jostakin tärkeästä yksityiskohdasta ja paljastaa sen lukijalle vasta, kun joku miehistön jäsen saa sen selville.

Pääongelmani kirjan kanssa oli sen juoniähky, josta jo mainitsinkin: jokaisen luvun päätteeksi pitää saada joku cliffhanger, joku twist, joku suurehko paljastus tai kysymys. Olen varmaan ainoita ihmisiä, joita moinen edes häiritsee, sillä yleensä tällaisia ratkaisuja pidetään ”koukuttavina”, mutta minulle viisikymmentä cliffhangeria kirjassa on cliffhangerien inflaatiota. Monet käänteistä, etenkin romaanin toisessa osassa, tuntuvat tarpeettomilta, käänteiltä käänteiden takia. Jos jotain, kirja olisi kaivannut tiukempaa fokusta yhteen tai kahteen pääsalaisuuteen – nyt niitä on, mututuntumalla arvioiden, tusina.

Lisäksi, myös kirjan tematiikka oli liian vahvasti alleviivattua. Kyllä, Raamattu-juttuja oli enemmän kuin hieman, mutta Prometheus-myytin käyttö ei myöskään jäänyt epäselväksi. (Lucifer tarkoittaa Valontuojaa ja mitäs se Prometheus tuokaan Olympokselta mukanaan – le gasp!) Juonikäänteistä monet olisi voinut siistiä pois ja keskittyä ydinteemojen hienosyisempään käsittelyyn. Kenties kirja olisi siinä menettänyt ”koukuttavuuttaan”, mutta ainakin kaltaiseni scifihipsteri olisi pitänyt siitä enemmän. Kun nyt hifistelemään aletaan, niin mainittakoon siitä, että olisin pitänyt monimuotoisemmasta kielestä (en laskenut, mutta kirjassa ei tainnut olla montaa kertaa muuta välimerkkiä kuin pistettä ja pilkkua), mutta, jälleen, kirjan pääasialliseksi kohdeyleisöksi tuskin oli arvioitu kaltaiseni tekotaiteellisesta jaaritteluproosasta pitävä humanistielitisti.

Kokonaisuutena Luciferin oppipojat on pätevä scifi-romaani. Sillä on ongelmia – milläs romaanilla ei olisi? – mutta sen parissa aikani kului riittävän hyvin viihtyen, että jaksoin kahlata sen loppuun saakka. Ja, kuten sanottua, se ei ole mikään itsestäänselvyys liian usein heikosti kirjoitetun spefin parissa.

*Luvuista monet sirpaloituvat alalukuihin, kaiken hyvän lisäksi.

Aloituskappale, ytimekkäästi yksilauseisena:

Olimme onnistuneet pitämään kaiken salassa. (S. 5)