Siirry pääsisältöön

Philip Roth, The Anatomy Lesson

Philip Rothin Zuckerman-sarjan kirjojen kaksi ensimmäistä tekelettä olivat laadultaan jossain hyvän ja erinomaisen välillä, mutta niiden kiinnostavuuden pukeminen sanoiksi on vaikeaa. Tarinallisesti niissä ei tapahdu käytännössä mitään ja teemojen bongailu ja rinnastusten tunnistaminen ovat iso osa (teko)taiteellisten kirjojen hupia, minkä takia yritän välttää niiden liiallista paapomista blogiteksteissäni. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa Zuckerman tutustui kuuluisaan kirjailijaan (Haamukirjailija) ja julkaisi menestyksekkään kirjan, joka herätti paljon antipatiaa (Väärinymmärretty mies eli Zuckerman Unbound); teosten kantavana teemana oli, kirjailijan ja yleisön välisen vuorovaikutuksen sekä metafiktion lisäksi, tapa, jolla juutalainen ”saa” kuvata juutalaisia. Sarjan kolmas kirja, The Anatomy Lesson, (suomeksi Anatomian oppitunti), jatkaa suoraan Zuckerman Unboundista, kelaten muutaman vuoden verran eteenpäin, mutta dilemma on edelleen hyvin samankaltainen: Zuckermanin menestyksekäs kirja on edelleen julkisen keskustelun riepoteltavana ja hänen tapaansa kirjoittaa juutalaisista syytetään epäreiluksi ja koko kirja on vain hentoisesti piiloteltua pornoa.

Zuckerman-kirjat eivät ole mitään, jos eivät metafiktiivisiä: Zuckerman on Roth ja Roth on Zuckerman, mutta ei tietenkään ole. Zuckermanin läpimurtokirja saa niskoilleen syytökset tismalleen samanlaisista asioista kuin Rothin läpimurtoromaani Portnoyn tauti (Portnoy’s Complaint, 1969), joka on minulta vielä lukematta (joskin hyllyssä odottamassa). The Anatomy Lessonin punainen lanka, jota joku kutsuisi juoneksi, on Zuckermanin rimpuilu etenkin muilta juutalaisilta hänen päälleen syljettyä kritiikkiä kohtaan, krooninen niskahartiajumi ja writer’s block sekä, kaiken taustalla vaikuttavana tekijänä, vanhempien kuolemat petettyinä ja murtuneina Nathanin ”hävyttömyydestä” ja ”räävittömyydestä” sekä erakoituminen muusta suvusta. Nathan yrittää paikata, kuten kirjan ensimmäinen virke kertoo, ongelmalliseksi jäänyttä äitisuhdettaan useilla rinnakkaisilla suhteilla. Kroonisen kivun kanssa eläminen rinnastuu kirjailijan maailmantuskaan eli kuinka häntä ei ymmärretä eikä halutakaan ymmärtää, mutta siinä samalla Zuckerman ymmärtää ihmisiä tahtomattaan tai, kipuaan projisoidakseen, tarkoituksellisesti väärin. Hän maalaa toisesta juutalaiskirjailijasta kuvan arkkivihollisenaan, mutta kun hän kohtaa (puhelun välityksellä) Milton Appelin, tämä on erittäin asiallinen ja kohtelias, kaikkea muuta kuin suu vaahdossa räyhäävä, monisivuisia monologeja suoltava Zuckerman. Zuckermanin tarinankaari, joka on (kuten sanottua) jatkumoa edellisestä romaanista, tekee hänestä enemmän ja enemmän sellaisen hahmon, jollaisena kriittinen lukijakunta hänen kirjansa perusteella näkee. Samalla hän myös rimpuilee ”kohtaloaan” vastaan ja päättää luopua kirjailijan urastaan, palata nelikymppisenä kouluun ja opiskelevansa lääkäriksi, koska ainakaan lääkärien ei tarvitse sietää kokonaisvaltaista pilkkaa; tämä on hänen tapansa hyvittää kohukirjan aiheuttama mielipaha.

Kokonaisuutena, kuitenkin, The Anatomy Lesson ei ole niin hyvä kuin kaksi edellistä Zuckerman-kirjaa. Tämä johtuu varmasti osin lukuprosessistani, joka katkeili kiireiden ja milloin minkäkin tekosyyn takia. (Tulin kuunnelleeksi yli tuhatsivuisen Harry Potterin alle kahteen viikkoon… hups!) Kaksi edellistä Zuckerman-kirjaa olivat intensiivisiä lukukokemuksia ja muistan ahmineeni Haamukirjailijan käytännössä yhdeltä istumalta, mutta The Anatomy Lesson roikkui mukana melkein kuukauden. Kenties, toisessa maailmassa, jossa olisin kyennyt paneutumaan kirjaan kunnolla, olisin pitänyt siitä enemmän, mutta nykyisenkaltaisessa, epätäydellisessä todellisuudessa se jäi mieleeni Zuckerman-sarjan tähän mennessä heikoimpana tekeleenä. Osaltaan syy on varmasti myös siinä, ettei kirja tuo mitenkään erityisesti uutta tai lisää Zuckerman-kirjojen tarinaan ja maailmaan: se käsittelee liki-identtisiä teemoja (joskin toisella tavalla) Zuckerman Unboundin kanssa, mikä tekee siitä enemmän jatko-osan kuin Zuckerman Unbound oli Haamukirjailijalle. Yhtä kaikki, kyseessä on hyvä kirja – ei erinomainen, mutta hyvä kuitenkin. Jatkan Zuckerman-kirjojen lukemista myöhemmin, mutta nyt minun on ahmittava jotakin aivan muuta.

Aloituskappaleen aloitus englanniksi, koska luin kirjan alkukielellään:
When he is sick, every man wants his mother; if she’s not around, other women must do. Zuckerman was making do with four other women. He’d never had so many women at one time, or so many doctors, or drunk so much vodka, or done so little work, or known despair of such wild proportions. Yet he didn’t seem to have a disease that anybody could take seriously. Only the pain – in his neck, arms, and shoulders, pain that made it difficult to walk for more than a few city blocks or even to stand very long in one place. Just having a neck, arms, and shoulders was like carrying another person around. […]

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott