Siirry pääsisältöön

Philip Roth, The Anatomy Lesson

Philip Rothin Zuckerman-sarjan kirjojen kaksi ensimmäistä tekelettä olivat laadultaan jossain hyvän ja erinomaisen välillä, mutta niiden kiinnostavuuden pukeminen sanoiksi on vaikeaa. Tarinallisesti niissä ei tapahdu käytännössä mitään ja teemojen bongailu ja rinnastusten tunnistaminen ovat iso osa (teko)taiteellisten kirjojen hupia, minkä takia yritän välttää niiden liiallista paapomista blogiteksteissäni. Kahdessa ensimmäisessä kirjassa Zuckerman tutustui kuuluisaan kirjailijaan (Haamukirjailija) ja julkaisi menestyksekkään kirjan, joka herätti paljon antipatiaa (Väärinymmärretty mies eli Zuckerman Unbound); teosten kantavana teemana oli, kirjailijan ja yleisön välisen vuorovaikutuksen sekä metafiktion lisäksi, tapa, jolla juutalainen ”saa” kuvata juutalaisia. Sarjan kolmas kirja, The Anatomy Lesson, (suomeksi Anatomian oppitunti), jatkaa suoraan Zuckerman Unboundista, kelaten muutaman vuoden verran eteenpäin, mutta dilemma on edelleen hyvin samankaltainen: Zuckermanin menestyksekäs kirja on edelleen julkisen keskustelun riepoteltavana ja hänen tapaansa kirjoittaa juutalaisista syytetään epäreiluksi ja koko kirja on vain hentoisesti piiloteltua pornoa.

Zuckerman-kirjat eivät ole mitään, jos eivät metafiktiivisiä: Zuckerman on Roth ja Roth on Zuckerman, mutta ei tietenkään ole. Zuckermanin läpimurtokirja saa niskoilleen syytökset tismalleen samanlaisista asioista kuin Rothin läpimurtoromaani Portnoyn tauti (Portnoy’s Complaint, 1969), joka on minulta vielä lukematta (joskin hyllyssä odottamassa). The Anatomy Lessonin punainen lanka, jota joku kutsuisi juoneksi, on Zuckermanin rimpuilu etenkin muilta juutalaisilta hänen päälleen syljettyä kritiikkiä kohtaan, krooninen niskahartiajumi ja writer’s block sekä, kaiken taustalla vaikuttavana tekijänä, vanhempien kuolemat petettyinä ja murtuneina Nathanin ”hävyttömyydestä” ja ”räävittömyydestä” sekä erakoituminen muusta suvusta. Nathan yrittää paikata, kuten kirjan ensimmäinen virke kertoo, ongelmalliseksi jäänyttä äitisuhdettaan useilla rinnakkaisilla suhteilla. Kroonisen kivun kanssa eläminen rinnastuu kirjailijan maailmantuskaan eli kuinka häntä ei ymmärretä eikä halutakaan ymmärtää, mutta siinä samalla Zuckerman ymmärtää ihmisiä tahtomattaan tai, kipuaan projisoidakseen, tarkoituksellisesti väärin. Hän maalaa toisesta juutalaiskirjailijasta kuvan arkkivihollisenaan, mutta kun hän kohtaa (puhelun välityksellä) Milton Appelin, tämä on erittäin asiallinen ja kohtelias, kaikkea muuta kuin suu vaahdossa räyhäävä, monisivuisia monologeja suoltava Zuckerman. Zuckermanin tarinankaari, joka on (kuten sanottua) jatkumoa edellisestä romaanista, tekee hänestä enemmän ja enemmän sellaisen hahmon, jollaisena kriittinen lukijakunta hänen kirjansa perusteella näkee. Samalla hän myös rimpuilee ”kohtaloaan” vastaan ja päättää luopua kirjailijan urastaan, palata nelikymppisenä kouluun ja opiskelevansa lääkäriksi, koska ainakaan lääkärien ei tarvitse sietää kokonaisvaltaista pilkkaa; tämä on hänen tapansa hyvittää kohukirjan aiheuttama mielipaha.

Kokonaisuutena, kuitenkin, The Anatomy Lesson ei ole niin hyvä kuin kaksi edellistä Zuckerman-kirjaa. Tämä johtuu varmasti osin lukuprosessistani, joka katkeili kiireiden ja milloin minkäkin tekosyyn takia. (Tulin kuunnelleeksi yli tuhatsivuisen Harry Potterin alle kahteen viikkoon… hups!) Kaksi edellistä Zuckerman-kirjaa olivat intensiivisiä lukukokemuksia ja muistan ahmineeni Haamukirjailijan käytännössä yhdeltä istumalta, mutta The Anatomy Lesson roikkui mukana melkein kuukauden. Kenties, toisessa maailmassa, jossa olisin kyennyt paneutumaan kirjaan kunnolla, olisin pitänyt siitä enemmän, mutta nykyisenkaltaisessa, epätäydellisessä todellisuudessa se jäi mieleeni Zuckerman-sarjan tähän mennessä heikoimpana tekeleenä. Osaltaan syy on varmasti myös siinä, ettei kirja tuo mitenkään erityisesti uutta tai lisää Zuckerman-kirjojen tarinaan ja maailmaan: se käsittelee liki-identtisiä teemoja (joskin toisella tavalla) Zuckerman Unboundin kanssa, mikä tekee siitä enemmän jatko-osan kuin Zuckerman Unbound oli Haamukirjailijalle. Yhtä kaikki, kyseessä on hyvä kirja – ei erinomainen, mutta hyvä kuitenkin. Jatkan Zuckerman-kirjojen lukemista myöhemmin, mutta nyt minun on ahmittava jotakin aivan muuta.

Aloituskappaleen aloitus englanniksi, koska luin kirjan alkukielellään:
When he is sick, every man wants his mother; if she’s not around, other women must do. Zuckerman was making do with four other women. He’d never had so many women at one time, or so many doctors, or drunk so much vodka, or done so little work, or known despair of such wild proportions. Yet he didn’t seem to have a disease that anybody could take seriously. Only the pain – in his neck, arms, and shoulders, pain that made it difficult to walk for more than a few city blocks or even to stand very long in one place. Just having a neck, arms, and shoulders was like carrying another person around. […]

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...