Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran
tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska
Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut
kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä
tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi
transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle
aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä.
Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria
olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi
olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä
kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta
sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa
viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja:
niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin Mysteeri ja jännite, joka esiteltiin
alkupuoliskolla ja joka ratkaistiin lopuksi. Vielä neloskirja, Liekehtivä pikari, seuraa tätä
rakennetta: siinä Harry osallistuu Kolmivelhoturnaukseen ja tuon turnauksen
tapahtumat ovat ymmärrettävissä pelkän neloskirjan pohjalta. Neloskirja päättyy
tapahtumaan, joka muuttaa sarjan fokusta, ja vitoskirja, Feeniksin kilta, ei ole enää ymmärrettävissä yksistään itsensä
perusteella. Enää Harrya ja kumppaneita ei kuvailla ensimmäisten lukujen
aikana. Vitoskirjan jännitteet ovat reaktioita neloskirjan lopputapahtumiin ja
juonellisesti vitoskirja on koko sarjan löysin: sen yli tuhanteen sivuun mahtuu
hävytön määrä maailmanrakennusta ja suoranaista filleriäkin. Montakohan
oppituntia vitoskirjan aikana käydään läpi – ja kuinka moni niistä on aineista,
joiden oppituntien kulun tunnemme jo aiemmista tai samasta kirjasta? Hetkittäin
aloin kaivata kahden ensimmäisen kirjan virtaviivaistettua eli hiottua
juonenkuljetusta. Hyvä on, vitoskirjassa pitää pedata paljon siitä, mitä
ratkotaan kutos- ja seiskakirjoissa, mutta kuitenkin. Sarjan kolme viimeistä
kirjaa muodostavat ikään kuin tiukan trilogian löyhemmän sarjan sisällä.
(Maininta, jota en saanut muualle sopimaan: seiskakirja oli melkoista
kohellusta. Sitä lukiessa opin arvostamaan, kuinka hyvän kehikon tarinalle
Tylypahkan lukuvuodet antavat.)
Tästä eteenpäin tekstissä on spoilereita, mutta yritän pukea
ne sellaiseen asuun, josta kirjat lukeneet tietävät, mistä puhun, mutta
lukemattomat eivät, ainakaan täysin. Te, jotka ette ole vielä Pottereita lukeneet,
saatte tehtävän: korjatkaa tilanne.
Kutoskirjan (Puoliverinen
prinssi) twist on juonitwist – kohde ei olekaan Harry – mutta oikeastaan
ihastelen enemmän seiskakirjan (Kuoleman
varjelukset) oikeaa twistiä, koska se ei liity juoneen vaan hahmomotivaatioon.
Seiskakirja on täynnä juonitwistejä, joista yksi tulee mukaan viimeisessä
luvussa kunnon Poirot-hengessä, mutta harvapa niitä pitkään kirjan lukemisen
jälkeen enää muistaa – minulla ei ainakaan ollut etäisintä muistikuvaa siitä,
miten Draco Malfoyn sauva liittyi loppukahinoihin. Sen sijaan muistin,
tietenkin, kirjasarjan parhaan oivalluksen ja käytännössä täydellisen twistin,
koska se ei muuta juonta mihinkään, vaan valottaa yhtä hahmomotivaatiota.
Kaikki, mitä tuo hahmo (jonka nimi jääköön mainitsematta) on kirjojen aikana
tehnyt, asettuu uuteen valoon – mutta hänen toimensa eivät muutu mihinkään.
Twist ei ole pakotettu ”mutta hän olikin aina kuollut” tai ”eukko on
sosiopaatti” tai ”kaikki olikin vain unta” -tyylinen aha-elämys (huom.: ei
ahaa-elämys, vaan aha-elämys – toteamus, ei ihastunut huudahdus). Koska muistin
twistin, seurasin sen kuljettamista läpi kirjasarjan ja viimeistään
vitoskirjassa on suoria viittauksia siihen, mutta jo ensimmäisessä kirjassa on
kohtauksia, jotka saavat jälkiviisauden linssissä uuden sävyn. Yksinkertaisesti
erinomainen käänne – ottakaa opiksenne, jännärikirjailijat!
Kiinnitin myös huomiota teemoihin ja symboliikkaan. Feeniks
on tietenkin suuressa roolissa, niin Harryn kuin Dumbledoren kohdalla, mutta
vielä alleviivatummin mukana on käärme, joka kuvastaa tietenkin Harryn ja
Voldemortin suhdetta. Kun vertaa miten paljon selvemmin käärmetematiikka on
esillä kuin leijona (Rohkelikon tunnuseläin), koko kirjasarjan
päävastakkainasettelun kuljettaminen läpi seitsemän (mittavan) kirjan tulee
selväksi. Kuvaavaa on tietenkin se, mitä (ja miten) viimeiselle hirnykille
tapahtuu.
Toinen tematiikkarypäs, ei symboliikassaan yhtään vähempää
kristillinen,* kiinnitti huomioni: silmät sielun peilinä sekä rakkaus kuolemaa
vahvempana voimana. Nämä kytkeytyvät toisiinsa, mutta jääköön tiukempi analyysi
tekemättä, spoilerien vaarassa. Mainitsen kuitenkin, että aina kun joku välttää
kuoleman, hän tekee sen rakkaudesta jotakuta toista kohtaan. Dumbledore saarnaa
kerta toisensa jälkeen siitä, kuinka Voldemort ei lopulta voi voittaa, koska
hän ei ymmärrä rakkautta, paljon mustaa magiaa vanhempaa taikuutta, vaan hänen
keinoinaan ovat pelko ja kuolema. Tähän tematiikkaan sopii tietenkin
hahmomotivaatiotwist sekä eräs kyyhkynen – jälleen yksi hyvin kristillinen
symboli (ja minkäs symboli se onkaan?).
Taisin antaa sarjasta yhdelle kirjalle (vitoselle) neljä
tähteä. Kaikki muut saivat, heikkouksineenkin, täydet pisteet. Tämän parempaa
suositusta en osaa millekään kirja(sarja)lle antaa.
*Hauskaa on tietenkin se, että hihhulithan inhoavat
Pottereita, koska ne kuvaavat taikuutta ja taikureita. Ilmeisesti hihhulit
elävät 1500-luvulla, jolloin noidat nähtiin akuuttina uhkana kristittyjen
sieluille. He myös missaavat erinomaisen paljon siitä, miten kristillisiä
sanomia kirjasarjalla on, etenkin viimeisissä kirjoissaan.
Kommentit
Lähetä kommentti