Salman Rushdie muistetaan liian usein väärästä asiasta:
hänen nimittäminen sananvapauden esitaistelijaksi tai fundamentalistimuslimien
arkkiviholliseksi on joko toissijaista tai suoraan väärin. Hyvä on, miekkosen Saatanalliset säkeet ja siitä kihonnut fatwa-kohu ovat kiehtova episodi
sananvapauden historiassa eikä Rushdien sietämä kohtuuton ja pitkäkestoinen
pelko henkensä puolesta ole oikeutettua, vaikka kirjan näkisikin
(virheellisesti) islamia herjaavana. Saatanalliset
säkeet on vaikea kirja ja koko katkelma, josta fundamentalistimuslimit
pahoittivat mielensä, on paranoidista skitsofreniaa sairastavan henkilön uni,
joka kuvastaa hänen hybristään sekä mielensä dualismia. Rushdie käyttää
saatanallisten säkeiden (kipeää) teologista kysymystä kirjallisena keinona, ei
piikkinä tai solvauksena muslimeja tai profeetta Muhammedia kohtaan.
Kohukirjansa jälkeen Rushdie on pysynyt kiireisenä,
kirjallisella rintamallakin. En ole lukenut Rushdielta Saatanallisten säkeiden lisäksi kuin vain Harun ja tarinoiden meri -faabelin (joka on kuin Studio Ghibli
-elokuva kirjamuodossa) sekä Joseph Anton
-muistelmateoksen; minun kutsuminen Rushdie-asiantuntijaksi on siis
perustelematonta. Kuuntelin kuitenkin miekkosen uusimman romaanin, The Golden Housen, äänikirjana ja pidin
siitä, tavallaan. Toisilla tavoilla kyllästyin siihen, mutta sitkeilin läpi.
Aloitetaan hyvistä puolista: Rushdie kirjoittaa edelleen
erinomaisen upeaa proosaa. Jo pelkästään kirjan ensimmäinen virke on taideteos,
eikä tekstin taso romahda merkittävästi missään vaiheessa. Lisäksi Rushdien
tapa yhdistellä vaikutteita laajalta populaarikulttuurin, historian ja myyttien
skaalalta on parhaillaan hykerryttävää seurattavaa. En väitä ymmärtäneeni tai
bonganneeni edes puolia kaikista rinnastuksista ja alluusioista, mutta
hymähtelin itseriittoisesti huomatessani yhteneväisyyden milloin minkäkin asian
välillä. Erityisesti Yhdysvaltojen presidentin vertaaminen Batman-pahikseen oli
yksinkertaisesti täydellistä. Tämä on epäilemättä aiheuttanut pienimuotoista
reviewbombingia, joskin uskallan väittää, että röllipeikot ovat lukeneet puolet
yhdestä arvostelusta, ymmärtäneet neljänneksen lukemastaan (sanat ”Trump”,
”aseet” ja ”kritiikki”) ja naksutelleet Goodreadissa yhden tähden kirjalle.
Samaan aikaan, kun Rushdie pyörittelee teemahäkkyräänsä
lukijan pään ympärillä, hän unohtaa jotakin tärkeää: tarinan punaisen langan.
Ongelma on sama kuin Saatanallisten
säkeiden kanssa, koska jälleen Rushdie unohtaa, että kertomus tarvitsee
muutakin kuin läjän teemoja ja kirjallisia keinoja. En aio väittää, että kirjan
pitäisi olla täynnä juonenkäänteitä ja jännittäviä tilanteita kuin jokin
tusinadekkari, mutta The Golden Housen
ongelmana on se, että sen tapahtumat leviävät käsiin. Minäkertojan käyttämisen
luulisi pitävän kerronnan fokuksen tiukasti päähahmossa, Renéssä, mutta ei,
kiitos postmodernististen kikkailujen. Ytimessään tarina on varsin yksinkertainen:
Renén naapurissa Manhattanin yläluokkaisissa piireissä asuu Goldenien
perhekunta, johon kuuluu isävanhus ja kolme keski-ikäistä poikaa, joista
jokaisella on omat ongelmansa. He ovat paenneet kotimaastaan (Intia) ja
ottaneet uudet nimet (jotka kaikki liittyvät Rooman keisareihin) ja
identiteetit New Yorkiin saapuessaan. Isä-Golden menee naimisiin baba jagaksi
kuvaillun nuoremman naisen kanssa ja kyseinen nainen haluaa tietenkin lapsen.
Koko juonen voisi tiivistää yhteen sivuun ja marginaaleihin jäisi vielä tilaa.
Tapa, jolla varsin suoraviivainen tarina kerrotaan, on kuitenkin niin
poukkoileva ja rönsyilevä, että yksi kolmesta Golden-veljestä katoaa isoksi
osaksi kirjaa.
On täysin mahdollista, että missasin jonkin tärkeän teeman.
On myös täysin mahdollista, että The
Golden Housesta saa parhaan irti vasta toisella tai kolmannella
lukukerralla, Rooman keisareiden historiaan perehtymisen jälkeen. Maailma on
täynnä kirjoja, jotka kaipaavat ensimmäistäkin lukukertaani eikä mielenkiintoni
yhden kryptisen kirjan perkaamiseen riitä, ainakaan nyt, ainakaan tämän kirjan
kohdalla. The Golden House ei
herättänyt mielikuvitustani eloon samalla tavalla kuin esimerkiksi Saatanalliset säkeet, ja vaikka The Golden House on ”kohukirjaa”
koherentimpi, sen kutsuminen virtaviivaiseksi tai selkeäksi on yhtä suuri vale
kuin Goldenien uudet identiteetit.
Aloituskappale jää kirjoittamatta, koska kuuntelin kirjan
äänikirjana.
Kommentit
Lähetä kommentti