Siirry pääsisältöön

Salman Rushdie, The Golden House


Salman Rushdie muistetaan liian usein väärästä asiasta: hänen nimittäminen sananvapauden esitaistelijaksi tai fundamentalistimuslimien arkkiviholliseksi on joko toissijaista tai suoraan väärin. Hyvä on, miekkosen Saatanalliset säkeet ja siitä kihonnut fatwa-kohu ovat kiehtova episodi sananvapauden historiassa eikä Rushdien sietämä kohtuuton ja pitkäkestoinen pelko henkensä puolesta ole oikeutettua, vaikka kirjan näkisikin (virheellisesti) islamia herjaavana. Saatanalliset säkeet on vaikea kirja ja koko katkelma, josta fundamentalistimuslimit pahoittivat mielensä, on paranoidista skitsofreniaa sairastavan henkilön uni, joka kuvastaa hänen hybristään sekä mielensä dualismia. Rushdie käyttää saatanallisten säkeiden (kipeää) teologista kysymystä kirjallisena keinona, ei piikkinä tai solvauksena muslimeja tai profeetta Muhammedia kohtaan.

Kohukirjansa jälkeen Rushdie on pysynyt kiireisenä, kirjallisella rintamallakin. En ole lukenut Rushdielta Saatanallisten säkeiden lisäksi kuin vain Harun ja tarinoiden meri -faabelin (joka on kuin Studio Ghibli -elokuva kirjamuodossa) sekä Joseph Anton -muistelmateoksen; minun kutsuminen Rushdie-asiantuntijaksi on siis perustelematonta. Kuuntelin kuitenkin miekkosen uusimman romaanin, The Golden Housen, äänikirjana ja pidin siitä, tavallaan. Toisilla tavoilla kyllästyin siihen, mutta sitkeilin läpi.

Aloitetaan hyvistä puolista: Rushdie kirjoittaa edelleen erinomaisen upeaa proosaa. Jo pelkästään kirjan ensimmäinen virke on taideteos, eikä tekstin taso romahda merkittävästi missään vaiheessa. Lisäksi Rushdien tapa yhdistellä vaikutteita laajalta populaarikulttuurin, historian ja myyttien skaalalta on parhaillaan hykerryttävää seurattavaa. En väitä ymmärtäneeni tai bonganneeni edes puolia kaikista rinnastuksista ja alluusioista, mutta hymähtelin itseriittoisesti huomatessani yhteneväisyyden milloin minkäkin asian välillä. Erityisesti Yhdysvaltojen presidentin vertaaminen Batman-pahikseen oli yksinkertaisesti täydellistä. Tämä on epäilemättä aiheuttanut pienimuotoista reviewbombingia, joskin uskallan väittää, että röllipeikot ovat lukeneet puolet yhdestä arvostelusta, ymmärtäneet neljänneksen lukemastaan (sanat ”Trump”, ”aseet” ja ”kritiikki”) ja naksutelleet Goodreadissa yhden tähden kirjalle.

Samaan aikaan, kun Rushdie pyörittelee teemahäkkyräänsä lukijan pään ympärillä, hän unohtaa jotakin tärkeää: tarinan punaisen langan. Ongelma on sama kuin Saatanallisten säkeiden kanssa, koska jälleen Rushdie unohtaa, että kertomus tarvitsee muutakin kuin läjän teemoja ja kirjallisia keinoja. En aio väittää, että kirjan pitäisi olla täynnä juonenkäänteitä ja jännittäviä tilanteita kuin jokin tusinadekkari, mutta The Golden Housen ongelmana on se, että sen tapahtumat leviävät käsiin. Minäkertojan käyttämisen luulisi pitävän kerronnan fokuksen tiukasti päähahmossa, Renéssä, mutta ei, kiitos postmodernististen kikkailujen. Ytimessään tarina on varsin yksinkertainen: Renén naapurissa Manhattanin yläluokkaisissa piireissä asuu Goldenien perhekunta, johon kuuluu isävanhus ja kolme keski-ikäistä poikaa, joista jokaisella on omat ongelmansa. He ovat paenneet kotimaastaan (Intia) ja ottaneet uudet nimet (jotka kaikki liittyvät Rooman keisareihin) ja identiteetit New Yorkiin saapuessaan. Isä-Golden menee naimisiin baba jagaksi kuvaillun nuoremman naisen kanssa ja kyseinen nainen haluaa tietenkin lapsen. Koko juonen voisi tiivistää yhteen sivuun ja marginaaleihin jäisi vielä tilaa. Tapa, jolla varsin suoraviivainen tarina kerrotaan, on kuitenkin niin poukkoileva ja rönsyilevä, että yksi kolmesta Golden-veljestä katoaa isoksi osaksi kirjaa.

On täysin mahdollista, että missasin jonkin tärkeän teeman. On myös täysin mahdollista, että The Golden Housesta saa parhaan irti vasta toisella tai kolmannella lukukerralla, Rooman keisareiden historiaan perehtymisen jälkeen. Maailma on täynnä kirjoja, jotka kaipaavat ensimmäistäkin lukukertaani eikä mielenkiintoni yhden kryptisen kirjan perkaamiseen riitä, ainakaan nyt, ainakaan tämän kirjan kohdalla. The Golden House ei herättänyt mielikuvitustani eloon samalla tavalla kuin esimerkiksi Saatanalliset säkeet, ja vaikka The Golden House on ”kohukirjaa” koherentimpi, sen kutsuminen virtaviivaiseksi tai selkeäksi on yhtä suuri vale kuin Goldenien uudet identiteetit.

Aloituskappale jää kirjoittamatta, koska kuuntelin kirjan äänikirjana.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott