Siirry pääsisältöön

Yahtzee Croshaw, Mogworld


Jostakin määrittelemättömästä syystä edellisestä lukemastani kirjasta, Bret Easton Ellisin Lunar Parkista, blogitekstin tekeminen jäi väliin. Luin kirjan loppuun iltasella, unohdin tekstin tekemisen seuraavana päivänä, sitä seuraavanakin ja kappas, viikko on mennyt ja sanottava näivettynyt. Kirjasta kiinnostuneille tiedoksi, että se huononi loppua kohden – alku oli mainio pseudoelämänkerta, loppu harvinaisen väsynyttä tekotaiteellista ”kauhua”. Hyvää proosaa, ei siitä mitään, mutta ylimittainen, huonosti juonellisesti fokusoitu ja rautalangasta väännetyllä ”twistillä”/”metaforalla” tärvelty.

Yahtzee Croshaw’n esikoisromaani Mogworld saa minulta saman Goodreads-arvosanan (2/5) kuin Lunar Park, mutta toisista syistä. Yahtzeen kirja on, jälleen, juoniähkyinen: jos Ellisillä kirjan mittava kesto kuluu mielenkiintoisia tapahtumia odotellen, Mogworld kaipaa hengähdystaukoja. Pelkästään juonellisesti kirjassa on käänne vähintään jokaisessa luvussa, usein jokaisella sivulla tai aukeamalla. Koko kirja on sellaista helvetillistä kohkaamista, että jännittäväksi odysseiaksi tarkoitettu tarina kääntyy haukotuttavaksi kurimukseksi. Ongelma on hyvin samankaltainen kuin Yahtzeen kolmannessa romaanissa, Will Save the Galaxy for Foodissa, mutta vielä pahempana, uskoo ken tahtoo. Jo nyt, vartti kirjan lukemisen jälkeen, joudun pinnistellä muistaakseni edes puolia kirjan kaikista episodeista, joista monet olisi voinut tiukemmalla juonenkuljetuksella tiivistää rivien väleihin tai karsia suosiolla pois. Helvetti, kirjan noin neljässäsadassa sivussa on materiaalia trilogian tarpeisiin, jos juonenkuljetuksen pitäisi paremmin hallussa.

Kirjan keskiössä on Jim, kuolleista vasten tahtoaan herätetty hahmo, joka käsittää olevansa NPC (Non-Playable Character, suomeksi statisti) World of Warcraft -tyylisessä MMORPG:ssä. Kirja käsittelee tätä kuin suurtakin twistiä, mutta siitä puhutaan jo takakansitekstissä. Mukana on videopeliaiheisia havaintoja ja dialogissa on lukuisia viittauksia pelinkehittämiseen (vaikutusta asiaan lienee sillä, että Yahtzee on videopelikehittäjä ja -kriitikko); valitettavasti ideasta ei saada parasta mahdollista irti. Erityisesti kehittäjien ja Jimin välinen vuorovaikutus jää todella pinnalliseksi ja nopeasti sivuutetuksi. Lisäksi kirjan juoniongelmia kuvaa se, että kertaakaan kirjan ytimessä olevaa kysymystä Turingin testin heittämällä läpäisevästä tekoälystä ei problematisoida; käytännössä pelinkehittäjät ovat luoneet uuden, itsenäisen maailman, jossa ihmispelaajat ovat vain vierailevia häiriötekijöitä. Tietokoneohjelmisto, joka kykenee kehittämään ja ylläpitämään tuhansia tietoisuuksia, kykenisi aika paljoon muuhunkin kuin pelkkään WoWiin. Aihe on hyvä, mutta – jälleen – paras jää toteutumatta.

Lisäksi, huonosti realisoituneen potentiaalin ja ADHD-juonenkuljetuksen ohella Mogworld on yllättävän heikosti kirjoitettu. Pitää ottaa huomioon, että Yahtzee kirjoittaa työkseen ja Mogworldia edeltävät kymmenkunta, yleensä varsin teksti- ja tarinapainotteista videopeliä (sekä tietenkin miekkosen jokaviikkoiset arvosteluvideot) – näiden jälkeen useat kömpelöt kirjoitustekniset ratkaisut tuntuvat vähintäänkin erikoisilta. Esimerkiksi huutomerkki-kysymysmerkki-yhdistelmää käytetään liikaa. Omasta mielestäni yksikin kerta on liikaa (huutomerkkiin päättyvä kysymyslause pitää sisällään saman informaation), mutta hyvä on, jos se on välttämätöntä… Sen sijaan jatkuvassa käytössä ollessaan se antaa kirjoittajasta hiomattoman ja amatöörimäisen kuvan. Mitä!? Voiko asia todella olla näin?! Mitä tämä kaikki tarkoittaa!? Mitä se TARKOITTAA?! Aika kömpelöä, eikö olekin? Hyvä on, kertaakaan kirjassa ratkaisua ei käytetä neljää kertaa putkeen, mutta yksikin kerta on paljon – etenkin, kun edeltävän fraasin tai sanan vielä laittaa ALL-CAPS-RAGEEN. Tuli perille, haluat korostaa jotakin, haluat välittää lukijalle hahmon huutavan, mutta tässä tapetaan kärpästä kaksipiippuisella haulikolla. Lisäksi, proosa yleisestikin on heikompaa kuin miekkosen myöhemmissä romaaneissa, mikä on tietenkin ymmärrettävää ja hyväksyttävissä, mutta en osannut arvata kehityskäyrää näin jyrkäksi.

Sääli, että Mogworld ei ollut tämän parempi. Kyllähän sen loppuun asti rimpuili, mutta sitä on vaikea suositella muille kuin Yahtzee-faneille ja heillekin vasta muiden miekkosten kirjojen jälkeen. (Minulla on Jam vielä lukematta, mutta nyt täytyy pitää breikkiä tällaisesta kohkaamisesta.) Idea ja aihe ovat hyviä, kuten sanottuna, mutta jäin kaipaamaan huolellisempaa tarinanrakentamista ja hallitumpaa proosaa. Myönnän naurahtaneeni pariin kertaa, mikä on aina huumori(fantasia)kirjalle hyvä asia.

Aloituskappale, jossa ei ole mitään järkeä ilman myöhempää, mutta ainakin herättää mielenkiinnon:
QUEEEEEEK QUEEEEEEK QUEEEEEEK QUEEEEEEK QUEEEEEEK. (Pokkaripainos, s.9)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott