Siirry pääsisältöön

Yahtzee Croshaw, Mogworld


Jostakin määrittelemättömästä syystä edellisestä lukemastani kirjasta, Bret Easton Ellisin Lunar Parkista, blogitekstin tekeminen jäi väliin. Luin kirjan loppuun iltasella, unohdin tekstin tekemisen seuraavana päivänä, sitä seuraavanakin ja kappas, viikko on mennyt ja sanottava näivettynyt. Kirjasta kiinnostuneille tiedoksi, että se huononi loppua kohden – alku oli mainio pseudoelämänkerta, loppu harvinaisen väsynyttä tekotaiteellista ”kauhua”. Hyvää proosaa, ei siitä mitään, mutta ylimittainen, huonosti juonellisesti fokusoitu ja rautalangasta väännetyllä ”twistillä”/”metaforalla” tärvelty.

Yahtzee Croshaw’n esikoisromaani Mogworld saa minulta saman Goodreads-arvosanan (2/5) kuin Lunar Park, mutta toisista syistä. Yahtzeen kirja on, jälleen, juoniähkyinen: jos Ellisillä kirjan mittava kesto kuluu mielenkiintoisia tapahtumia odotellen, Mogworld kaipaa hengähdystaukoja. Pelkästään juonellisesti kirjassa on käänne vähintään jokaisessa luvussa, usein jokaisella sivulla tai aukeamalla. Koko kirja on sellaista helvetillistä kohkaamista, että jännittäväksi odysseiaksi tarkoitettu tarina kääntyy haukotuttavaksi kurimukseksi. Ongelma on hyvin samankaltainen kuin Yahtzeen kolmannessa romaanissa, Will Save the Galaxy for Foodissa, mutta vielä pahempana, uskoo ken tahtoo. Jo nyt, vartti kirjan lukemisen jälkeen, joudun pinnistellä muistaakseni edes puolia kirjan kaikista episodeista, joista monet olisi voinut tiukemmalla juonenkuljetuksella tiivistää rivien väleihin tai karsia suosiolla pois. Helvetti, kirjan noin neljässäsadassa sivussa on materiaalia trilogian tarpeisiin, jos juonenkuljetuksen pitäisi paremmin hallussa.

Kirjan keskiössä on Jim, kuolleista vasten tahtoaan herätetty hahmo, joka käsittää olevansa NPC (Non-Playable Character, suomeksi statisti) World of Warcraft -tyylisessä MMORPG:ssä. Kirja käsittelee tätä kuin suurtakin twistiä, mutta siitä puhutaan jo takakansitekstissä. Mukana on videopeliaiheisia havaintoja ja dialogissa on lukuisia viittauksia pelinkehittämiseen (vaikutusta asiaan lienee sillä, että Yahtzee on videopelikehittäjä ja -kriitikko); valitettavasti ideasta ei saada parasta mahdollista irti. Erityisesti kehittäjien ja Jimin välinen vuorovaikutus jää todella pinnalliseksi ja nopeasti sivuutetuksi. Lisäksi kirjan juoniongelmia kuvaa se, että kertaakaan kirjan ytimessä olevaa kysymystä Turingin testin heittämällä läpäisevästä tekoälystä ei problematisoida; käytännössä pelinkehittäjät ovat luoneet uuden, itsenäisen maailman, jossa ihmispelaajat ovat vain vierailevia häiriötekijöitä. Tietokoneohjelmisto, joka kykenee kehittämään ja ylläpitämään tuhansia tietoisuuksia, kykenisi aika paljoon muuhunkin kuin pelkkään WoWiin. Aihe on hyvä, mutta – jälleen – paras jää toteutumatta.

Lisäksi, huonosti realisoituneen potentiaalin ja ADHD-juonenkuljetuksen ohella Mogworld on yllättävän heikosti kirjoitettu. Pitää ottaa huomioon, että Yahtzee kirjoittaa työkseen ja Mogworldia edeltävät kymmenkunta, yleensä varsin teksti- ja tarinapainotteista videopeliä (sekä tietenkin miekkosen jokaviikkoiset arvosteluvideot) – näiden jälkeen useat kömpelöt kirjoitustekniset ratkaisut tuntuvat vähintäänkin erikoisilta. Esimerkiksi huutomerkki-kysymysmerkki-yhdistelmää käytetään liikaa. Omasta mielestäni yksikin kerta on liikaa (huutomerkkiin päättyvä kysymyslause pitää sisällään saman informaation), mutta hyvä on, jos se on välttämätöntä… Sen sijaan jatkuvassa käytössä ollessaan se antaa kirjoittajasta hiomattoman ja amatöörimäisen kuvan. Mitä!? Voiko asia todella olla näin?! Mitä tämä kaikki tarkoittaa!? Mitä se TARKOITTAA?! Aika kömpelöä, eikö olekin? Hyvä on, kertaakaan kirjassa ratkaisua ei käytetä neljää kertaa putkeen, mutta yksikin kerta on paljon – etenkin, kun edeltävän fraasin tai sanan vielä laittaa ALL-CAPS-RAGEEN. Tuli perille, haluat korostaa jotakin, haluat välittää lukijalle hahmon huutavan, mutta tässä tapetaan kärpästä kaksipiippuisella haulikolla. Lisäksi, proosa yleisestikin on heikompaa kuin miekkosen myöhemmissä romaaneissa, mikä on tietenkin ymmärrettävää ja hyväksyttävissä, mutta en osannut arvata kehityskäyrää näin jyrkäksi.

Sääli, että Mogworld ei ollut tämän parempi. Kyllähän sen loppuun asti rimpuili, mutta sitä on vaikea suositella muille kuin Yahtzee-faneille ja heillekin vasta muiden miekkosten kirjojen jälkeen. (Minulla on Jam vielä lukematta, mutta nyt täytyy pitää breikkiä tällaisesta kohkaamisesta.) Idea ja aihe ovat hyviä, kuten sanottuna, mutta jäin kaipaamaan huolellisempaa tarinanrakentamista ja hallitumpaa proosaa. Myönnän naurahtaneeni pariin kertaa, mikä on aina huumori(fantasia)kirjalle hyvä asia.

Aloituskappale, jossa ei ole mitään järkeä ilman myöhempää, mutta ainakin herättää mielenkiinnon:
QUEEEEEEK QUEEEEEEK QUEEEEEEK QUEEEEEEK QUEEEEEEK. (Pokkaripainos, s.9)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Fireman ia loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa mor...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Terry Pratchett, Yövartiosto

Tehdäänpä yksi asia selväksi heti näin alkuun: Terry Pratchett oli nero. Miekkonen kirjoitti uransa aikana läjän erinomaisia romaaneja keskimäärin yhdestä kahteen per vuosi. Kenenkään toisen kirjoittelijan tekstejä lukiessa en ole nauranut yhtä hallitsemattomasti kuin Pratchettin. Silti kirjat eivät ole pelkkiä huumorikirjoja – vaikka huumori on suuressa roolissa – vaan niihin kätkeytyy hienoja ja toisinaan suuriakin oivalluksia ihmisluonnosta tai maailmasta ylipäänsä. Kaikki noin 40 Kiekkomaailma-kirjaa ovat Pratchettin uran kivijalka, seinät ja kattorakenteet, mutta vaikka kirjat ovat periaatteessa itsenäisiä kokonaisuuksia, niissä pyörivät hahmo(katraa)t kehittyvät vuosien saatossa erilaisiksi eikä lukemista sovi aloittaa varomattomaksi. Yövartiosto on kuudes Ankh-Morpokin yövartiostosta kertova romaani ja tähän mennessä alun perin kourallinen hahmoja on kasvanut reilusti yli tusinaan – ja heitä ei esitellä, joten on lukijan tehtävä tuntea Nobby Nobbs, Detrius, Porkkana ja kum...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää