Siirry pääsisältöön

Yahtzee Croshaw, Mogworld


Jostakin määrittelemättömästä syystä edellisestä lukemastani kirjasta, Bret Easton Ellisin Lunar Parkista, blogitekstin tekeminen jäi väliin. Luin kirjan loppuun iltasella, unohdin tekstin tekemisen seuraavana päivänä, sitä seuraavanakin ja kappas, viikko on mennyt ja sanottava näivettynyt. Kirjasta kiinnostuneille tiedoksi, että se huononi loppua kohden – alku oli mainio pseudoelämänkerta, loppu harvinaisen väsynyttä tekotaiteellista ”kauhua”. Hyvää proosaa, ei siitä mitään, mutta ylimittainen, huonosti juonellisesti fokusoitu ja rautalangasta väännetyllä ”twistillä”/”metaforalla” tärvelty.

Yahtzee Croshaw’n esikoisromaani Mogworld saa minulta saman Goodreads-arvosanan (2/5) kuin Lunar Park, mutta toisista syistä. Yahtzeen kirja on, jälleen, juoniähkyinen: jos Ellisillä kirjan mittava kesto kuluu mielenkiintoisia tapahtumia odotellen, Mogworld kaipaa hengähdystaukoja. Pelkästään juonellisesti kirjassa on käänne vähintään jokaisessa luvussa, usein jokaisella sivulla tai aukeamalla. Koko kirja on sellaista helvetillistä kohkaamista, että jännittäväksi odysseiaksi tarkoitettu tarina kääntyy haukotuttavaksi kurimukseksi. Ongelma on hyvin samankaltainen kuin Yahtzeen kolmannessa romaanissa, Will Save the Galaxy for Foodissa, mutta vielä pahempana, uskoo ken tahtoo. Jo nyt, vartti kirjan lukemisen jälkeen, joudun pinnistellä muistaakseni edes puolia kirjan kaikista episodeista, joista monet olisi voinut tiukemmalla juonenkuljetuksella tiivistää rivien väleihin tai karsia suosiolla pois. Helvetti, kirjan noin neljässäsadassa sivussa on materiaalia trilogian tarpeisiin, jos juonenkuljetuksen pitäisi paremmin hallussa.

Kirjan keskiössä on Jim, kuolleista vasten tahtoaan herätetty hahmo, joka käsittää olevansa NPC (Non-Playable Character, suomeksi statisti) World of Warcraft -tyylisessä MMORPG:ssä. Kirja käsittelee tätä kuin suurtakin twistiä, mutta siitä puhutaan jo takakansitekstissä. Mukana on videopeliaiheisia havaintoja ja dialogissa on lukuisia viittauksia pelinkehittämiseen (vaikutusta asiaan lienee sillä, että Yahtzee on videopelikehittäjä ja -kriitikko); valitettavasti ideasta ei saada parasta mahdollista irti. Erityisesti kehittäjien ja Jimin välinen vuorovaikutus jää todella pinnalliseksi ja nopeasti sivuutetuksi. Lisäksi kirjan juoniongelmia kuvaa se, että kertaakaan kirjan ytimessä olevaa kysymystä Turingin testin heittämällä läpäisevästä tekoälystä ei problematisoida; käytännössä pelinkehittäjät ovat luoneet uuden, itsenäisen maailman, jossa ihmispelaajat ovat vain vierailevia häiriötekijöitä. Tietokoneohjelmisto, joka kykenee kehittämään ja ylläpitämään tuhansia tietoisuuksia, kykenisi aika paljoon muuhunkin kuin pelkkään WoWiin. Aihe on hyvä, mutta – jälleen – paras jää toteutumatta.

Lisäksi, huonosti realisoituneen potentiaalin ja ADHD-juonenkuljetuksen ohella Mogworld on yllättävän heikosti kirjoitettu. Pitää ottaa huomioon, että Yahtzee kirjoittaa työkseen ja Mogworldia edeltävät kymmenkunta, yleensä varsin teksti- ja tarinapainotteista videopeliä (sekä tietenkin miekkosen jokaviikkoiset arvosteluvideot) – näiden jälkeen useat kömpelöt kirjoitustekniset ratkaisut tuntuvat vähintäänkin erikoisilta. Esimerkiksi huutomerkki-kysymysmerkki-yhdistelmää käytetään liikaa. Omasta mielestäni yksikin kerta on liikaa (huutomerkkiin päättyvä kysymyslause pitää sisällään saman informaation), mutta hyvä on, jos se on välttämätöntä… Sen sijaan jatkuvassa käytössä ollessaan se antaa kirjoittajasta hiomattoman ja amatöörimäisen kuvan. Mitä!? Voiko asia todella olla näin?! Mitä tämä kaikki tarkoittaa!? Mitä se TARKOITTAA?! Aika kömpelöä, eikö olekin? Hyvä on, kertaakaan kirjassa ratkaisua ei käytetä neljää kertaa putkeen, mutta yksikin kerta on paljon – etenkin, kun edeltävän fraasin tai sanan vielä laittaa ALL-CAPS-RAGEEN. Tuli perille, haluat korostaa jotakin, haluat välittää lukijalle hahmon huutavan, mutta tässä tapetaan kärpästä kaksipiippuisella haulikolla. Lisäksi, proosa yleisestikin on heikompaa kuin miekkosen myöhemmissä romaaneissa, mikä on tietenkin ymmärrettävää ja hyväksyttävissä, mutta en osannut arvata kehityskäyrää näin jyrkäksi.

Sääli, että Mogworld ei ollut tämän parempi. Kyllähän sen loppuun asti rimpuili, mutta sitä on vaikea suositella muille kuin Yahtzee-faneille ja heillekin vasta muiden miekkosten kirjojen jälkeen. (Minulla on Jam vielä lukematta, mutta nyt täytyy pitää breikkiä tällaisesta kohkaamisesta.) Idea ja aihe ovat hyviä, kuten sanottuna, mutta jäin kaipaamaan huolellisempaa tarinanrakentamista ja hallitumpaa proosaa. Myönnän naurahtaneeni pariin kertaa, mikä on aina huumori(fantasia)kirjalle hyvä asia.

Aloituskappale, jossa ei ole mitään järkeä ilman myöhempää, mutta ainakin herättää mielenkiinnon:
QUEEEEEEK QUEEEEEEK QUEEEEEEK QUEEEEEEK QUEEEEEEK. (Pokkaripainos, s.9)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...
Lähetä kommentti
Lue lisää