Tommi Kovanen & Jenny Rostain, Kuolemanlaakso

En yleensä puhu siitä paljoa tai kovaan ääneen, mutta seuraan jääkiekkoa. Ilmeisesti lätkädiggailu on sen verran rahvaanomaista, että akateemikot katselevat lajia ja sen seuraajia nenäänsä pitkin: pelkkää väkivaltaista kohkaamista ja känniääliöitä Leijona-paidat päällä. Monet väkevimmistä lapsuus- ja nuoruusmuistostani liittyvät jollakin tavalla (MM-)lätkään: Leijonien finaalitappio Torinossa 2006, finaalitappiota edeltänyt Venäjän myllyttäminen ja Karalahden kaksi sekuntia ennen pelin päättymistä verkon perukoille sujahtanut maalin vuoden 1998 (?) MM-kisojen ratkaisupelissä. Nykyään seuraan päivittäin NHL:n tapahtumia, pelien lopputuloksia, pelaajakauppoja ja yleisiä uutisaiheita, ja yksi puheenaihe, joka on pyörinyt paljon lätkäotsikoissa, on aivovammat: kuinka pelaajat itse ovat syypäitä omiin vammoihinsa, kuinka he tietävät vammautumisen mahdollisuuden, kuinka liiga (oli se nimeltään Liiga tai NHL) ei ole vastuussa ja niin edelleen. Lapsellisia kantoja, tiedän – eivätkä ne auta murtamaan stereotypiaa lätkädiggarien järkevyydestä.

Tätä taustaa vasten päätin lukea Tommi Kovasen (Jenny Rostainin kirjottaman) muistelmateoksen Kuolemanlaakso, jossa käydään läpi Kovasen uran päättänyttä taklausta, sen jälkipuintia sekä vaikutuksia Kovasen henkiseen pahoinvointiin ja kognitiivisten kykyjen alenemiseen. Kertomus on traaginen, siitä ei pääse mihinkään, koska Kovanen joutuu Liigan tiimoilta oikeusmurhan kohteeksi – keskustelu taklauksen seurauksista lakaistiin maton alle ja puheet medialle kiellettiin – ja koska hän sairastaa vaikeaa aivovammaansa, jota hoidetaan myöhässä ja toisinaan huonosti tiedostaen. Kovanen itse ruokkii ongelmaa pimittämällä tietoa ja valehtelemalla, mutta tietenkin hän tekee niin, hänellähän se aivovamma on, herranen aika! Kirja ampuu täyslaidallisen elinikäistä vammautumista vähättelevän Liigan suuntaan: kun kurinpidollisista toimista ja vastuusta luistetaan, mitä muutakaan kuin vaarallisia ja vahingoittavia taklauksia voi odottaa kontaktilajissa? Kritiikki kohdistuu erityisesti Liigan johtoportaaseen, hyssyttelykulttuuriin sekä hyväveliverkostoihin, jotka mahdollistavat Kovasen tragedian kaltaiset ihmiskohtalot.

Kannanotot ovat kiinnostavia, samoin (traagisuudessaan) aivovamman ja mielenterveysongelmien kanssa elämisen kuvaukset, mutta silti kirja oli ankeaa luettavaa. Kieli on varsin suoraviivaista ja alleviivaavaa, pateettisuuteen asti melodramaattista. Samaa syyllisyydentuntoa tai pahoinvointia kuvataan monella yltiödramaattisella virkkeellä putkeen. Yhden asian sanomiseen käytetään liian monta sanaa, jotka vielä jaetaan liian monen virkkeen kesken. Esimerkiksi, pokkaripainoksen sivulla 106 kuvaillaan (pitkällisen pukeutumisen ja luistinten nyörittämisen kuvauksen jälkeen) Kovasen ensimmäistä yritystä luistella taklauksen jälkeen:

Sitten astuin tyhjälle jäälle ja potkaisin itseni liukuun. Jokin oli kuitenkin muuttunut. Jää tuntui yhtäkkiä epätasaiselta ja sen kaikki urat kolisivat terää vasten kuin olisin liukunut hiekkapaperilla. Ihan kuin jää olisi sulanut terieni alta ja vastassa olisi ollut tahmeaa tervaa. Valot häikäisivät pistävästi silmääni ja katsomo jähmettyi paikoilleen – silmäni eivät siirtyneet liikkeeni mukana. Horjahdin ja olin melkein kaatua. Yritin rauhoitella itseäni ja pysähdyin hetkeksi. Hengitin syvään, nojasin polviini ja tuijotin jäätä, joka oli muuttunut yhtäkkiä vieraaksi.

Pitkä ja tärkeä kuvaus, mutta tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että teksti on heikkoa, jankkaavaa ja täynnä jämäsanoja. Pelkästään tässä, suhteellisen satunnaisessa lainauksessa, käytetään sanaa ”yhtäkkiä” kahdesti; ”melkein” ja ”kuitenkin” tekevät myös vierailunsa. Lisäksi sekaan on mahtunut useita epämääräisiä tai tarpeettomia adjektiiveja (”jokin oli kuitenkin muuttunut”, ”valot häikäisivät pistävästi”). Jään vierautta ja outoutta korostetaan kolmessa virkkeessä. Huolellisempi kirjoittaminen tiivistäsi tämän kaiken puoleen sanamäärään, katsokaa vaikka:

”Potkaisin itseni liikkeelle. Jää oli muuttunut epätasaiseksi ja tahmeaksi – kuin se olisi sulanut terieni alta ja olisin liukunut tervassa. Valot häikäisivät, katsomo jähmettyi paikoilleen, horjahtelin. Pysähdyin rauhoittelemaan itseäni ja hengittämään syvään. Tuijotin jäätä, joka oli muuttunut vieraaksi.”

Ei täydellistä tekstiä, kaukana siitä, mutta parempi, eikö niin? Sama informaatio lyhyemmässä tilassa ja, mielestäni, paremmin muotoiltuna. Pienillä muutoksilla tekstin ilme kohenee tuntuvasti. Ehkä ylimittaisesti ilmaiseminen ei häiritsisi, jos sitä ei tehtäisi läpi koko lyhyen, vaivoin 200 sivua kattavan kirjan. Kenties Rostainin on täytynyt venyttää käsikirjoitusta sopimaan tiettyyn sana- tai merkkimäärään, mene ja tiedä, mutta siltä se ainakin vaikuttaa. Tahdon myös huomauttaa, että seuraavalla sivulla kuvataan Kovasen toivottomuutta viidellä virkkeellä, kun saman informaation voisi tiivistää sivun parhaaseen, joskin turhalla adjektiivilla höystettyyn virkkeeseen (”Toivottomuus virtasi raskaana vuona pitkin poskiani.”). Olisiko tämä liian runollinen ilmaisu meille tyhmille lätkädiggareille, senkö takia tämä on pitänyt vääntää rautalangasta?

Voisin jatkaa tällaista nillittämistä vielä pitkäänkin, mutta pointtini on taatusti tullut selväksi. Kuolemanlaakso kuvaa tärkeää ilmiötä, josta pitäisi puhua enemmän ja kovempaan ääneen – sääli vain, ettei se ole kirjallisilta ansioiltaan kovin hyvä kirja.

Aloituskappale, pokkaripainoksen sivulta 15 – ja jälleen sopii havainnoida melodramaattisen ja turhan monisanaista proosaa:

Se oli kirjaimellisesti kuolemanlaakso. Ei sitä taklausta turhaan siksi kutsuttu. Vammaan johtaneesta pelistä oli kulunut vasta hieman yli puolitoista vuotta – ja jo nyt minua tuijotti peilistä mies, jonka silmät olivat kuin ihmisen, jonka sielu on käynyt nukkumaan juuri ennen kuolemaa. Päätäni peitti musta ohut puuvillapipo, joka oli kuin suruvaippa. Se suojasi sitä, mikä oli rikottu, ja mikä oli rikkoutuessaan tuhonnut kaiken, mitä minulla oli. Tuo yksi peli ja yksi taklaus pysäytti koko elämäni. Muistikuvat tapahtumista hävisivät ja minusta kuoriutui esiin ihminen, jonka peilikuva pelotti jopa minua itseäni. Matkani tuolta jäältä tähän paikkaan ei ollut helppo. Se oli täynnä kipua, yksinäisyyttä ja ylilyöntejä – ja sen saattoi havaita jo mukanani kantamistani arvista, jotka eivät olleet peräisin kaukalosta.