Brandon Sanderson, Mistborn 2 & 3

Jokunen kuukausi takaperin kirjoitin blogitekstin Brandon Sandersonin Mistborn-trilogian ensimmäisestä osasta, The Final Empirestä. Tuossa tekstissä taisin mainita, että lukisin trilogian loppuun varsin pikaisesti, mutta niin ne päivät, viikot ja kuukaudetkin ovat menneet ja vierähtäneet, kiitos yksityiselämän muutosten ja muuttojen. Yhtä kaikki, tänään aamulla sain trilogian luetuksi loppuun, vihdoin. Pitkään (?) kestänyt luku-urakkani ei kuitenkaan kerro täyttä totuutta siitä, miten tarkalleen luin nämä kolme kirjaa, koska kaikkien prosessi seurasi hyvin samanlaista kaavaa: nuiva alku, puolivälissä odottelua ja lopuksi intensiivinen spurtti. Etenkin toinen ja kolmas kirja – The Well of Ascension ja The Hero of Ages – junnasivat yöpöydälläni viikkokaupalla sivujen 100 ja 200 välissä. Vastaavasti The Hero of Agesin reilusta seitsemästäsadasta sivusta noin viisisataa sujahtivat kahteen vuorokauteen.

Tarinallisesti trilogian kahdesta jälkimmäisestä osasta ei voi puhua ilman, että tulee samalla maininneeksi jotakin ensimmäisestä osasta. Spoilerifobiaa potevat voivat siis suosiolla hypätä tekstin loppuun ja lukea viimeisestä kappaleesta tiivistelmän mielipiteestäni. Tästä eteenpäin paljastan häikäilemättömästi juonen ja tarinan käänteitä.

The Final Empire oli naiivi romaani, koska siinä oli teinihömppämäinen romanttinen alajuoni sekä selkeä hyvikset vastaan pahikset -asetelma: oli hyvät sankarit, jotka halusivat romahduttaa tuhatvuotisen valtakunnan ja surmata sen jumalkeisarin, Lord Rulerin, joka oli tietenkin paha. Mietin ensimmäisen kirjan lopuksi, että mihin sarja voi tästä enää mennä, koska totta kai sankarit onnistuivat tehtävässään ensimmäisen osan lopuksi. Mitä sitten? Paha ruhtinas on voitettu ja kaksi paksua kirjaa oli vielä jäljellä – mitä ihmettä? Toinen osa, The Well of Ascension, oli merkittävästi vähemmän naiivi romaani, vaikka se taitaakin olla trilogian heikoin teos (joskin marginaali on pieni): enää absoluuttista pahista ja häntä vastustavia hyviksiä ei ole, ainakaan samassa mittakaavassa, vaikka yhden selkeän pahishahmon luonnehdinta tekeekin hänestä ihmishirviön. Kolmannessa osassa vastassa on taas selkeä pahis, ultimaatinen paha, joka ei tunne armoa tai halua mitään muuta kuin tuhota maailman. Juuri tähän petyin trilogiassa suhteessa eniten: kaikki hahmot olivat lopulta joko hyviksiä tai pahiksia tai pääpahiksen korruptoimia, vaikka potentiaalia moraalisesti merkittävästi harmaampaan ratkaisuun olisi ollut.

Toisessa osassa tarinan ydin on poliittinen kiista siitä, kuka tai mikä taho on nouseva romahtaneen jumalkeisarin tilalle. Luonnollisesti pyrkyreitä on monia ja tarinan sankareihin kuuluva Elend Venture pyrkii parhaansa mukaan pystyttämään edustuksellisen demokratian kaupunkiin, joka on toiminut despoottisen jumalkeisarin pääkaupunkina tuhannen vuoden ajan. Toisen kirjan koukkuna, jonka tehtävänä olisi vetää lukija läpi mittavan sivumäärän, on pääkaupungin piiritys sekä poliittiset kiemurat, joille kriisitilanne piiritettävät asettaa. Sankarijoukko on altavastaajina suurempien ja epäinhimillisten armeijoiden puristuksessa, mutta lukijana olin jatkuvasti varma siitä, että sankarit tulevat olemaan voittoisia lopulta, jotenkin, koska genrekonventiot ovat vahvat. Toisen kirjan paras oivallus, joka ansaitsee erityishuomiota, on aivan lopussa tapahtuva ennustus-troopin kääntäminen päälaelleen: ennustus, joka kertoo suuren sankarin saapumisesta hädän hetkellä, osoittautuu suuremman pahuuden korruptoimaksi. Ennustus, jonka toteuttamisella maailman piti pelastua, vapauttaa suuremman pahuuden maailmaan, ja pelastamisen sijaan sysää koko maailman lopunaikoihin.

Kolmas kirja pyöriikin tämän suuremman pahuuden kukistamisen ja pysäyttämisen ympärillä. Maailmassa on ollut aina kaksi voimaa, Preservation (Säilyminen?) ja Ruin (Rappio?), jotka ovat tasavertaisia ja vastakkaisia, yin ja yang. Preservation pyrkii säilyttämään ja ylläpitämään status quon, Ruin pyrkii tuhoamaan. Koska voimat ovat tasavertaisia, luonnossa vallitsee tasapaino – ja vain Ruinin ja Preservationin yhdessä luoma ihminen on rikkonut tuon balanssin. Molemmat voimat ovat välttämättömiä elämälle, mutta kummankaan ei pitäisi olla puhtaasti paha tai puhtaasti hyvä. Ja juuri tähän olin trilogian kokonaiskaaressa eniten pettynyt, koska mahdollisuus vaikeisiin valintoihin ja moraaliseen harmauteen oli huomattava: Ruinin ja Preservationin olemukset ovat pohjimmiltaan luonnonvoimia, säilyttäviä ja tuhoavia, mutta silti heistä toinen on hyvä ja toinen paha, eikä ole vaikea arvata kumpi on kumpi. Kaikki pahikset osoittautuvat lopulta Ruinin korruptoimiksi ja harhauttamiksi, kun kaikki hyvisten etujen mukainen on peräisin pohjimmiltaan Preservationista. Miksi? Monet Mistbornin maailman ongelmista olivat peräisin status quosta: jumalkeisarin valtakunta oli rakentunut pysähtyneisyydelle, muuttumattomuudelle ja iäisyyden tavoittelulle – ja tuo valtakunta on leimattu jo ensimmäisessä osassa pahaksi! Hyvä on, kolmannessa kirjassa käy vähitellen selville, että jumalkeisari ei ollut pohjimmiltaan paha (yksi päähahmoista jopa kiittää häntä!), vaan Ruinin korruptoima, ja että hyvisten toimet olivat myös Ruinin etujen mukaisia. Näistä jälkimmäinen on helppo ymmärtää, koska ensimmäisessä kirjassa sankarijoukko rikkoo vuosituhantisen status quon, mutta miksi tuo status quo oli Ruinin edun mukaista? Tai, vastaavasti, miksi meidän, lukijoiden, tulisi pitää muuttumattomuutta ja pysähtyneisyyttä – jonka puolesta kaikki tarinan hyvikset kolmannessa kirjassa taistelevat – hyvänä asiana, kun maailma, jossa kaikki tapahtuu, on niin ankea paikkea? Mielestäni olisi ollut paljon kiinnostavampaa pohtia muuttomatomuuden (eli täydellisen järjestyksen) sekä kaaoksen (eli täydellisen anarkian) vastakkaisuutta ilman, että toinen olisi selkeästi hyvä (tai ainakin hyviksen etujen mukainen) ja toinen paha. Kirjaan olisi saatu mielestäni merkittävästi kiehtovampi draaman dynamiikka, mikäli voimat todella olisivat olleet tapahtumien aikaan tasavertaisia ja pyrkineet ajamaan omia etujaan manipuloimalla ihmisiä – tämä olisi selittänyt mm. Yomenin hahmomotiivin tehokkaasti. Mutta ei: sankarien pitää olla altavastaajina, koska niin he ovat olleet kahdessa ensimmäisessäkin osassa, ja ilmeisesti mitään muuta keinoa draaman tai jännitteen rakentamiselle ei ole.

Kaikista vuodatusmaisista kritiikeistäni huolimatta voin sanoa, että Mistborn-trilogia kuuluu nykyfantasian parempaan tarjontaan. Sillä on paljon ongelmia, mutta se on myös huolellisesti rakennettu kokonaisuus, jonka maailma, hahmot ja tarina ovat riittävän hiottuja ollakseen uskottavia mutta riittävän hiomattomia jättääkseen lukijoiden mielikuvitukselle tilaa. Sarja saa, kritiikkieni jälkeenkin, suositukseni, vaikka mistään uudesta elämää mullistaneesta kokonaisuudesta ei olekaan kyse.