Siirry pääsisältöön

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli


Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.

Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta on kaikilla väärillä tavoilla turvallisen kautta tehty rokkarielämänkerta. Mitään intiimiltä tuntuvaa kurkistusta kulissien taa ei tarjota, tiukkoja yksityiskohtia biiseistä tai niiden taustoista ei kerrota ja koko kirja on enemmän bändin ja sen pääjehun PR-kuvan kiillottamista kuin lukunautintoa tarjoava pakkaus.

Ensinnäkin, ensimmäisessä persoonassa kerrotut elämänkerrat ovat yleensä perseestä, koska kaikkihan tietävät, että joku toimittajahan siellä sanat on talteen naputellut. Pariin otteeseen minämuotoon rakennetut rokkarielämänkerrat ovat toimineet – Lemmyn ja Ozzyn kirjat – mutta niissä lukijalle tulee vaikutelma elämänkerran kohteena olevan miekkosen höpinöiden kuuntelusta kuin tiukasti suunnitellusta ja hiotusta kirjasta, vaikka sellaisiahan ne ovat. Lemmyllä ja Ozzylla on omat, välittömästi tunnistettavat puheenparteensa ja tyylinsä, joita käyttämällä kirjoitetusta kielestä on mahdollista saada kohteeltaan kuulostavaa, vaikka se olisikin loppuun asti toimitettua. Väitän, että Alexi Laihon puhetyyli on samalla tavalla nykysuomalaisille metallidiggareille välittömästi tunnistettava kuin Lemmyn tai Ozzyn vastaavat, mutta Silas/kustantamo/kukalie on stilisoitunut tekstiä liiaksi tuntuakseen autenttiselta Laihon jutustelujen kuuntelemiselta.

Toinen iso ongelma on siinä, että kirja on todella pikainen ja pinnallinen katsaus Laihon elämään ja Bodomin koko uraan. Missään vaiheessa teosta ei löydy kovin kriittisiä äänenpainoja, jos lasketaan pois ”skuupit” Roope Latvalan potkimisesta tai anonymisoidut tarinat Laihon nuoruuden päivien kohelluksista ja veitsi-kurkulle-tyylillä uhkailleista tulevista linnakundeista. Kun vertaa vaikkapa Minä, Ozzy -kirjaan, joka ei peittele Ozzyn kriittisiäkään kertomuksia ja ikäviä välejä milloin mihinkin suuntaan, ero on Atlantin laajuusluokassa. Elämänkertauksen pikaisuus korostuu siitä, että lyhyeen sivumäärään (kuuntelin äänikirjana, joten tarkkaa sivumäärää en tiedä saati jaksa tsekata) on ahdettu neljänkymmenen vuoden verran elämää, josta kerrotaan vähän kaikesta muttei paljoa oikeastaan mistään. Esimerkiksi Laihon kauhuleffadiggailu jää muutaman namedroppailun varaan, kirjan aikana kerrotaan korkeintaan muutaman biisin taustoja ja Laihon tavaramerkiksi muodostuneeseen kärinälaulusoundiin viitataan koko kirjan aikana ehkä alle kymmenen kertaa.

Vielä yksi juttu, joka ärsytti niin saatanasti kirjaa kuunnellessa: mikä helvetti siinä on, että jokaisen luvun nimi on koko luvun synopsis? Onko tämä joku uusi, ihan vitun rasittava trendi, jolla yritetään houkutella niitä kirjan läpi silmäileviä toimittajia, jotka vain haluavat irrottaa ”lööpin” jostakin yhdestä sekoilusta, ”mieshuoraamisesta” tai Latvalan erosta? Tippakaan liioittelematta jokainen luku on nimetty viiden-kuuden virkkeen mittaisesti, tyylillä ”Kerrotaan kuinka Laiho paskantaa kitaralaukkuun. Bodomin kahdeksatta levyä äänitellään ilman, että prosessista kerrottaisiin vieläkään mitään spesifiä. Jotain ylihintaisia jenkkirautoja ostellaan. Jossain rundilla on hauskaa, koska siellä on kiihkeitä faneja. Sinergyn ura tiivistetään. Ja mikä ihme on kriik-vitun-krook?” (Ja jos joku nyt epäilee, että missä päin kirjaa Laiho paskantaa kitaralaukkuun, vastaus on, että ei missään. Kuten mainittua, mitään näin raflaavaa tarinaa kirjaan ei saisi sovitettua, vaan sekoilu on aina yleisluontoisempaa kännikoheltamista ja itsensä telomista.) Nämä olisi ollut helppo sivuuttaa perinteistä kirjaa lukiessa, mutta äänikirjassa näihin tuntui kuluvan ikä ja terveys.

Jos minun tehtävänäni olisi ollut tehdä tämä kirja eikä managementin tai muiden tahojen puolesta olisi liikaa pakotettu tekemään juttua tiettyyn muottiin, olisin keskittynyt johonkin aspektiin tai ajanjaksoon Laihon elämässä (musiikki tulee luontevimpana mieleen), mennyt sen käsittelyssä mahdollisimman tarkkoihin yksityiskohtiin ja joko rakentanut kirjan ulkopuolisen kertojan kautta tai stilisoinut vähemmän Laihon puhetyyliä. Näin, uskon, kirjalla olisi ollut enemmän tarjottavaa kohdeyleisölleen, joka kuitenkin ensisijaisesti koostuu Bodom-faneista, jotka tietävät jo ennakkoon Laihon ja Bodomin uran pääpiirteet. Lisäksi olisin jättänyt käyttämättä samaa anekdoottia kahdesti – mitä helvettiä, eikö juttuja riittänyt oikeaan prologiin, vaan copy-pastella piti alkuun laittaa kertomusta Venäjän reissulta?

Aloituskappale jää äänikirjasta litteroimatta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott