Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Firemania loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa moraalista harmautta. Pahisten on oltava pahoja, jotta he voisivat olla pahiksia, kuten sarjakuvista olemme oppineet.

Minua ei kiinnostanut lukea kirjaa enää yhtään pidemmälle, koska takaraivossa nalkutti ajatus, että tiedän tismalleen, mitä on tulossa tapahtumaan, ainakin suurpiirteisesti, eikä tarina vedonnut älyyni tai tunteisiini. Minulle oli aivan se ja sama mitä Harperille kävisi, kunhan kirjaan tulisi joku ovela kierrepallo. Proosa on laadultaan hyvää, mutta ei mitään erikoista – mitään ovelia kerrontakikkoja ei ole käytetty, vaan sitä tavallista kolmannen persoonan, hiukan jännärimäistä kerrontaa, joka saa ainakin minut haukottelemaan. Sadanviidenkymmenen sivun kohdalla katsoin kokonaissivumäärää (752) ja päätin, että ajallani ja tarmollani on parempiakin kohteita.

Kaikkea tätä on perseestä kirjoittaa, koska oikeasti pidän Joe Hillistä. Tai siis pidin kahdesta hänen kirjastaan: hienosta novellikokoelmasta Bobby Conroy palaa kuolleista sekä yhdestä tämän vuosituhannen parhaista kauhu-/uuskummaromaanista Sarvet. Novelleissa on paljon parempia mahdollisuuksia kikkailla ja kokeilla kaikkea uutta ja erikoista – esimerkiksi Pop Art kertoi pojasta, jonka kaveri, Art, on muutoin tavallinen poika, mutta hän on kuumailmapallo – ja tuo kokeilullisuus rönsyili Sarviin hyvällä tavalla. Sen jälkeen Hill on tehnyt kaksi romaania, NOS4A2 ja The Fireman, jotka ovat molemmat kokeneet saman kohtalon: olen kyllästynyt ensimmäisen parinsadan sivun sisään, koska tarina ei ole kantanut yli 700 sivua. Haluaisin, todella vilpittömästi toivoisin, että Hill tekisi tiiviimpiä ja kokeilullisempia romaaneja, koska hän on todistanut osaavansa molemmat; nämä jättiläisopukset ovat aivan liian pitkiä suhteessa siihen, kuinka hyvin niiden tarinat kannattelisivat niitä. Veikkaisin, että The Firemanista saisi hyvän 400-500 sivuisen romaanin, kun keskityttäisiin ydinongelmaan ja sen puimiseen. Joskus yksinkertaistaminen on avain.

Avauskappale, joka on ns. jenkkimäisesti yhden virkkeen mittainen:

Harper Grayson had seen lots of people burn on TV, everyone had, but the first person she saw burn for real was in the playground behind the school. (s.1)