Siirry pääsisältöön

Joe Hill, The Fireman

Tällä kertaa blogitekstini on hitusen toisenlainen: toisin kuin jokaisen aiemmin käsittelemäni kirjan kohdalla, en lukenut Joe Hillin The Firemania loppuun. Luin ensimmäiset noin 150 sivua, kunnes totesin kyllästyneeni niin lopullisesti, että siirryn mieluummin johonkin muuhun kirjaan. Suurin syy kyllästymiseeni oli kirjan kokonaisvaltainen tylsyys, mutta ei tapahtumien puuttumisen, vaan niiden tavanomaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia. Ensimmäisen sadan sivun aikana yhteiskunta, sellaisena kuin se on, tuhoutuu, tai ainakin sirpaloituu sairaiden ja terveiden klikkeihin – päähahmo Harper on saanut tartunnan taudista, mutta yrittää vältellä kohtaloaan (kuolemaa joko taudin tai terveiden toimesta), koska hän on raskaana. Tähän päälle psykoottinen aviomies, joka on puuduttavan yksiulotteinen, ja jos aluksi hänen käytöksensä on laskettavissa vain hysterian piikkiin, pian Harper huomaa miekkosen olleen aina totaalipaskiainen ilmeisesti sen takia, ettei kirjassa saisi olla liikaa moraalista harmautta. Pahisten on oltava pahoja, jotta he voisivat olla pahiksia, kuten sarjakuvista olemme oppineet.

Minua ei kiinnostanut lukea kirjaa enää yhtään pidemmälle, koska takaraivossa nalkutti ajatus, että tiedän tismalleen, mitä on tulossa tapahtumaan, ainakin suurpiirteisesti, eikä tarina vedonnut älyyni tai tunteisiini. Minulle oli aivan se ja sama mitä Harperille kävisi, kunhan kirjaan tulisi joku ovela kierrepallo. Proosa on laadultaan hyvää, mutta ei mitään erikoista – mitään ovelia kerrontakikkoja ei ole käytetty, vaan sitä tavallista kolmannen persoonan, hiukan jännärimäistä kerrontaa, joka saa ainakin minut haukottelemaan. Sadanviidenkymmenen sivun kohdalla katsoin kokonaissivumäärää (752) ja päätin, että ajallani ja tarmollani on parempiakin kohteita.

Kaikkea tätä on perseestä kirjoittaa, koska oikeasti pidän Joe Hillistä. Tai siis pidin kahdesta hänen kirjastaan: hienosta novellikokoelmasta Bobby Conroy palaa kuolleista sekä yhdestä tämän vuosituhannen parhaista kauhu-/uuskummaromaanista Sarvet. Novelleissa on paljon parempia mahdollisuuksia kikkailla ja kokeilla kaikkea uutta ja erikoista – esimerkiksi Pop Art kertoi pojasta, jonka kaveri, Art, on muutoin tavallinen poika, mutta hän on kuumailmapallo – ja tuo kokeilullisuus rönsyili Sarviin hyvällä tavalla. Sen jälkeen Hill on tehnyt kaksi romaania, NOS4A2 ja The Fireman, jotka ovat molemmat kokeneet saman kohtalon: olen kyllästynyt ensimmäisen parinsadan sivun sisään, koska tarina ei ole kantanut yli 700 sivua. Haluaisin, todella vilpittömästi toivoisin, että Hill tekisi tiiviimpiä ja kokeilullisempia romaaneja, koska hän on todistanut osaavansa molemmat; nämä jättiläisopukset ovat aivan liian pitkiä suhteessa siihen, kuinka hyvin niiden tarinat kannattelisivat niitä. Veikkaisin, että The Firemanista saisi hyvän 400-500 sivuisen romaanin, kun keskityttäisiin ydinongelmaan ja sen puimiseen. Joskus yksinkertaistaminen on avain.

Avauskappale, joka on ns. jenkkimäisesti yhden virkkeen mittainen:

Harper Grayson had seen lots of people burn on TV, everyone had, but the first person she saw burn for real was in the playground behind the school. (s.1)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...