Siirry pääsisältöön

George R.R. Martin, A Knight of the Seven Kingdoms

George R. R. Martin on hieno kirjoittaja, mutta hän näyttää unohtaneen, että hänen pitäisi kirjoittaakin... tai ainakin julkaista kirjoittamaansa. A Dance with Dragons tuli 2011, kuusi vuotta sitten, eikä A Song of Ice and Fire -sarjan seuraavasta osasta, The Winds of Winteristä, ole mitään konkreettista lupausta: sen piti tulla 2014, ei saapunut eikä ole saapunut sittemminkään. Ja ennen kuin kukaan syyttää minua turhanpäiväisestä katkeruudesta ja Martinin perfektionismin ymmärtämättömyydestä: totta helvetissä olen katkera! A Song of Ice and Fire on parasta fantasiaa ja samalla (viihde)kirjallisuutta pitkään aikaan, kenties koskaan, ja samalla kun TV-sarja paahtaa ohi tasaisen tappavaa tahtiaan, kirjasarja, josta niin kovin välitän, ei kehity mihinkään. Olen kieltäytynyt katsomasta A Game of Thrones -sarjan kuudetta ja tulevaa seitsemättä (sekä, varmaankin vuoden päästä ilmaantuvaa, kahdeksatta) kautta, koska vaikka sarja on erinomainen siinä mitä se on, se ei ole mitään verrattuna hiottuun, harkittuun ja hienosyiseen kirjasarjaan. Ei mitään. Siksi lupaankin, vain hieman vitsaillen, suolistaa kaikki spoilereita julkaisevat mulkvistit julkisesti: en pilannut katselukokemustanne kertomalla Red Weddingistä, Tyrionin oikeudenkäynnistä tai John Snow’n dilemmasta, joten teillä – kellään teistä – ei ole oikeutta pilata lukukokemustani. Mitä oikeutta minulla on valittaa siitä, että Martinilla kestää? Ei yhtikäs mitään – enhän ole kirjoittanut mitään läheskään yhä hyvää, koskaan, ja todella tahtoisin olla kärsivällinen ja ymmärtää, että erinomaisuus vaatii aikaa, mutta samaan aikaan fani minussa on kärsimätön ja pelkää kokonaisuuden jäävän keskeneräiseksi. Kuusi vuotta kirjojen välillä on todella, todella pitkä aika… etenkin, kun odotuksen loppua ei ole näkyvissä.

Huoh. Pahoittelen. Oli pakko päästellä hiukan höyryjä. Ihan vain varmuuden vuoksi: ei, en aio suolistaa ketään spoilerien takia, mutta saatan hieman hiiltyä ja avata siinä samalla sanallisen arkkuni.

Koska olen niin kova A Song of Ice and Fire -fani, oli välttämätöntä, että jossakin välissä lukisin Dunk & Egg -tarinatkin. A Knight of the Seven Kingdoms on kaksikon kolmen ensimmäisen seikkailun kokoelma ja, jos Martinia on uskominen, tarinoita on tulossa yhteensä yhdeksän kappaletta. Pienoisromaanit sijoittuvat aikaan noin sata vuotta ennen A Song of Ice and Firen tapahtumia, joten yhteistä emosarjalle ei ole kuin maailma ja sukunimet. Tahtoisin sanoa, että tarinoiden tyyli ei ole yhteneväinen A Song of Ice and Firen tyylin kanssa, mutta se ei olisi kovinkaan totuudenmukaista, koska Martinin kynän terävyys on kohdillaan, huumoria löytyy ja kerronta on siloteltua. Oikeastaan ongelma ei ole kirjoittamisessa, vaan tarinoissa itsessään: kaikki kolme tarinaa ovat liian samanlaisia keskenään. Etenkin ensimmäinen (The Hedge Knight) sekä kolmas (The Mystery Knight) ovat juoneltaan ja rakenteeltaan lähes identtisiä: aloitetaan raadon kuvailusta, annetaan hahmojen haahuilla viattoman oloiseen turnajaiseen, viattomuus karisee pois, Dunkille käy köpelösti muttei liian köpelösti, konflikti eskaloituu ritarien yhteenottoon, Dunk on huonossa hapessa mutta selviää kuitenkin ehjin nahoin, päähahmot lähtevät uusia sattumuksia kohden. Myös keskimmäinen tarina, The Sworn Sword, seuraa samaa kaavaa, joskin ilman turnajaisia ja enemmän farssina kuin suoraviivaisena seikkailutarinana.

Siinä onkin kritiikkini ydin: Dunk & Egg -tarinat ovat liian suoraviivaisia, tavanomaisia ja ennustettavia. En halua lukea tarinoita – oli kirjoittajana kuka tahansa – jos tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Tilannetta ei auta se, että jo pelkästään kirjan Wikipedia-sivulla kerrotaan, kuinka hahmoille tulee lopulta käymään ja, no, eihän se ole mikään yllätys, että hyvin tulee käymään. Tähän päälle se, että tarinat ovat turhan paljon… no, tavallista seikkailua, ilman mitään sen ihmeellisempiä oivalluksia tai juonenkäänteitä. Arvattavuuden ongelman kanssa rinnakkainen on myös se, että samoja fraaseja hoetaan aivan liikaa, yleensä samoja sanamuotoja käyttäen: aina Bloodravenilla on tuhat silmää ja yksi, Dunkin pää on paksu kuin linnanmuuri, ja jos Egg ei tottele, hän saa korvilleen. En pitänyt tukkimiehenkirjanpitoa, mutta veikkaisin näiden lentävien lauseiden tulleen kirjan aikana esille yhteensä lähemmäs sata kertaa, joskin saatan liioitella. Tätä ratkaisua – kuten ennalta-arvattavuutta ja kaavamaisuuttakin – voi puolustella sillä, että tarinat ovat ilmestyneet martinmaisesti pitkän ajan kuluessa, vuosien 1998 ja 2010 välillä, eikä niitä ole tarkoitettu luettavaksi yhteen menoon. Tähän vastaan kysymällä, miksi tarinat on sitten pistetty yksiin kansiin?


Kyllä Dunk & Egg -tarinat sietää lukea. Ne eivät ole A Song of Ice and Firen tasolla, mutta toimivat venyvien odotusaikojen välisinä makupaloina. Suosittelen kuitenkin pitämään kirjan mittaisia breikkejä tarinoiden välissä, koska, kuten on tullut mainittua, ne ovat liian samanlaisia keskenään kestääkseen peräkkäin lukemisen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...