Siirry pääsisältöön

Kai tämä oli välttämätöntä

Kai tämä oli välttämätöntä: että jossakin välissä perustaisin kirjablogin. Olen pitänyt yhtä blogia, 500 and 1 -nimistä (500and1.blogspot.fi) levyblogia, jo kohta neljä vuotta, mutta silti mielessäni on vain käväissyt ajatus kirjablogin aloittamisesta. Olen aina ollut ”liian kiireinen” tai kenties olen ollut kokonaisvaltaisen tympääntynyt kirjablogeihin formaattina, että en ole tullut tosissani harkinneeksi moisen pystyttämistä. No, tässä se nyt sitten on, behold!

Ensimmäiseksi pari sanaa siitä, millainen blogi Ai niin! tulee olemaan. Kaikki 500 and 1 seuranneet saattavat arvatakin, että tyylini on kauniisti sanottuna rönsyilevä ja monipolvinen, suorasukaisemmin ilmaistuna vittumaisen epäselvä, punaisen langan jatkuvasti kadottava ja toisinaan riidanhaluinen. Sitä samaa on luvassa täälläkin, tällä kertaa kirjoista. Lisäksi, aivankin kuten 500 and 1:ssä, Ai niin! ei ole arvostelublogi: mitään arvosanoja en anna, mitään perinteisen arvostelutekstin kaavaa en aio seurata ja muutenkin naputtelen mitä milloinkin haluan, joskus jopa asiaakin. Teksteistä paljastuu, toivon, tapa, jolla kaltaiseni wannabe-kirjailija lukee kirjoja, hyvässä ja pahassa.

En aio myöskään seurata kirjablogiformaattia kuin korkeintaan viitteellisesti. Olen ollut kuolettavan kyllästynyt tavanomaisiin kirjablogeihin, jotka on kaikki rakennettu samoin: ensin kerrotaan lukijan suhde kirjaan/kirjailijaan, sitten kerrataan kirjan juoni vapaamittaisesti ja loppuratkaisua spoilaamatta, ja vasta lopuksi annetaan jokin ympäripyöreä mielipide ja arvosana, joka kertoo tai sitten ei kerro mitään. En tiedä teistä, mutta ainakin itse etsin lähtökohtaisesti blogitekstejä kirjoista, joista olen jo kiinnostunut, joten miksi helvetissä haluaisin tietää kirjan juonen, jos tahtoisin vain kuulla blogaajan mielipiteen – eli onko kirja lukemisen arvoinen ja millä perusteilla. En halua kuulla juonitiivistelmää, vaan haluan lukea koko juonen kirjasta, get it? Itse aion kertoa juonesta vain sen verran kuin koen milloinkin välttämättömäksi – jonkin yksittäisen kohtauksen, jolla havainnollistan pointtiani, tai tarinallisen pääidean, jonka kuultuaan blogia lukenut kiinnostuu tai ei kirjasta. Mielipidettä on luvassa yhtä päätöskappaletta ja mielipiteen numeroksi typistävää arvosanaa enemmän. Jos siis haluatte tietää, mitä olen mieltä mistäkin kirjasta, joudutte lukemaan tekstin.


Tässäkin taitaa olla jaarittelua enemmän kuin riittävästi. Sen sanon vielä, kuitenkin, että mitään aikataulua en blogiteksteille aseta, vaan kirjoitan lukemistani ”vapaa-ajan” kirjoista (eli kirjoja, joita en lue esim. tietokirjaprokkistani varten, koska kuka oikeasti jaksaa lukea, kun saivartelen noitavainotutkimuksen nyansseista viidettäkymmenettä kertaa vuoden sisään?) kun saan kirjoja luetuksi. Pääasiassa lukemistoni on kaunokirjallisuutta ja historiallista tietokirjallisuutta, mutta ei missään nimessä pelkästään; onkin hyvä pitää mielessä, että kaltaiseni bibliofiilin lukemisto voi olla melkein mitä vain.

Mistäkö blogin nimi tulee? 500 and 1 -blogia seuranneet ovat varmaan huomanneet, että toisinaan minulle tulee luovuuden/ajankäytön tehokausi, jolloin suollan viikossa koko kuukauden tekstit. Nuo tehokaudet johtuvat siitä, että tulen ajatelleeksi, "ai niin, blogi!" Siispä tämä on Ai niin! -blogi.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...
Lähetä kommentti
Lue lisää