Siirry pääsisältöön

Kai tämä oli välttämätöntä

Kai tämä oli välttämätöntä: että jossakin välissä perustaisin kirjablogin. Olen pitänyt yhtä blogia, 500 and 1 -nimistä (500and1.blogspot.fi) levyblogia, jo kohta neljä vuotta, mutta silti mielessäni on vain käväissyt ajatus kirjablogin aloittamisesta. Olen aina ollut ”liian kiireinen” tai kenties olen ollut kokonaisvaltaisen tympääntynyt kirjablogeihin formaattina, että en ole tullut tosissani harkinneeksi moisen pystyttämistä. No, tässä se nyt sitten on, behold!

Ensimmäiseksi pari sanaa siitä, millainen blogi Ai niin! tulee olemaan. Kaikki 500 and 1 seuranneet saattavat arvatakin, että tyylini on kauniisti sanottuna rönsyilevä ja monipolvinen, suorasukaisemmin ilmaistuna vittumaisen epäselvä, punaisen langan jatkuvasti kadottava ja toisinaan riidanhaluinen. Sitä samaa on luvassa täälläkin, tällä kertaa kirjoista. Lisäksi, aivankin kuten 500 and 1:ssä, Ai niin! ei ole arvostelublogi: mitään arvosanoja en anna, mitään perinteisen arvostelutekstin kaavaa en aio seurata ja muutenkin naputtelen mitä milloinkin haluan, joskus jopa asiaakin. Teksteistä paljastuu, toivon, tapa, jolla kaltaiseni wannabe-kirjailija lukee kirjoja, hyvässä ja pahassa.

En aio myöskään seurata kirjablogiformaattia kuin korkeintaan viitteellisesti. Olen ollut kuolettavan kyllästynyt tavanomaisiin kirjablogeihin, jotka on kaikki rakennettu samoin: ensin kerrotaan lukijan suhde kirjaan/kirjailijaan, sitten kerrataan kirjan juoni vapaamittaisesti ja loppuratkaisua spoilaamatta, ja vasta lopuksi annetaan jokin ympäripyöreä mielipide ja arvosana, joka kertoo tai sitten ei kerro mitään. En tiedä teistä, mutta ainakin itse etsin lähtökohtaisesti blogitekstejä kirjoista, joista olen jo kiinnostunut, joten miksi helvetissä haluaisin tietää kirjan juonen, jos tahtoisin vain kuulla blogaajan mielipiteen – eli onko kirja lukemisen arvoinen ja millä perusteilla. En halua kuulla juonitiivistelmää, vaan haluan lukea koko juonen kirjasta, get it? Itse aion kertoa juonesta vain sen verran kuin koen milloinkin välttämättömäksi – jonkin yksittäisen kohtauksen, jolla havainnollistan pointtiani, tai tarinallisen pääidean, jonka kuultuaan blogia lukenut kiinnostuu tai ei kirjasta. Mielipidettä on luvassa yhtä päätöskappaletta ja mielipiteen numeroksi typistävää arvosanaa enemmän. Jos siis haluatte tietää, mitä olen mieltä mistäkin kirjasta, joudutte lukemaan tekstin.


Tässäkin taitaa olla jaarittelua enemmän kuin riittävästi. Sen sanon vielä, kuitenkin, että mitään aikataulua en blogiteksteille aseta, vaan kirjoitan lukemistani ”vapaa-ajan” kirjoista (eli kirjoja, joita en lue esim. tietokirjaprokkistani varten, koska kuka oikeasti jaksaa lukea, kun saivartelen noitavainotutkimuksen nyansseista viidettäkymmenettä kertaa vuoden sisään?) kun saan kirjoja luetuksi. Pääasiassa lukemistoni on kaunokirjallisuutta ja historiallista tietokirjallisuutta, mutta ei missään nimessä pelkästään; onkin hyvä pitää mielessä, että kaltaiseni bibliofiilin lukemisto voi olla melkein mitä vain.

Mistäkö blogin nimi tulee? 500 and 1 -blogia seuranneet ovat varmaan huomanneet, että toisinaan minulle tulee luovuuden/ajankäytön tehokausi, jolloin suollan viikossa koko kuukauden tekstit. Nuo tehokaudet johtuvat siitä, että tulen ajatelleeksi, "ai niin, blogi!" Siispä tämä on Ai niin! -blogi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott