Siirry pääsisältöön

Marko Annala, Värityskirja

Mokoma on hyvä bändi – ei erinomainen, mutta hyvä yhtä kaikki. Yhtyeen musiikki on rankkaa, mutta niin ovat myös sanoituksetkin ja aion, julkisesti ja häpeilemättömästi, väittää Marko Annalaa yhdeksi parhaista suomalaisista ja suomeksi kirjoittavista rock-lyyrikoista. Jos ette musiikista välitä, etsikää käsiinne vapaavalintaisella keinolla esimerkiksi Mokoman Elävien kirjoihin (2015) -levyn sanoitukset ja ihastelkaa päräyttävän hienoa kuvausta masennuksesta sairautena, mutta myös siitä, kuinka tuosta sairaudesta on mahdollista selvitä. Teema on Annalalle tärkeä, sillä hän on kokenut useita masennuksia aikuisiällä, joista viimeisin oli vakavin ja toimii myös mainitun levyn taustana.

Masennus, osaltaan, on myös Annalan esikoisromaanin tausta: kirjan ensimmäinen luku kuvaa päähenkilön hortoilua metsässä kaverien perässä, juuttumista suonsilmäkkeeseen – ja vaikka kuinka potkii, suo upottaa jokaisen liikkeen myötä pahemmin, ja vaikka pitäisi vain apaattiseesti olla paikallaan, päähahmo polkee suota – sekä pelastukseen saapuvaa isää. Tämä luku, mielestäni, kuvaa parhaiten Annalan romaania, ainakin teemojen puolesta. Annala on monesti haastatteluissa sanonut, että Elävien kirjoihin -levyn teemaksi päätynyt vaikein masennuskausi katkesi hänen osaltaan isyytensä ansiosta – teema, jota harva örinähevibändin solisti lähtisi puimaan sanoituksissa. Luentani mukaisesti Annala on ensimmäisessä luvussa niin masennuksen suohon juuttunut päähahmo, mutta myös isä. Tai kenties isä kuvastaa isyyttä suurempana konseptina, joka toimii hänen pelastajanaan.

Värityskirja on tuskallisen rehellinen kirja, vaikka se on fiktiivinen romaani. Ei käy epäselväksi, että kyseessä on vahvasti oma- ja henkilökohtainen kirja, jossa hahmot ovat ns. ”oikeilla” nimillään: päähahmo on Marko Annala, kirjan varrella perustetaan Mokoma-niminen bändi ja niin edelleen. Silti se ei kuitenkaan ole muistelma, koska se ei kertaa Annalan elämäntarinaa, Mokoman bändihistoriikista puhumattakaan, vaan fokus on päähahmon pään sisäisissä liikkeissä ja tunteissa. Jotta kirja sopisi muistelman määritelmään, se pitäisi olla faktapohjainen, mahdollisimman luotettava kuvaus siitä, mitä tapahtui ja kuinka – Värityskirja on kuitenkin, nimensä mukaisesti, pikemminkin ekspressionistinen maalaus kuin niinkään kronikka tapahtumista. Värityskirjan värit ovat Annala-hahmon tunteet, jotka määräytyvät kirjan tapahtumien myötä. Tietenkin voidaan pohtia sitä, kuinka paljon Annala-hahmo kirjassa on yhteneväinen Annala-henkilön kanssa, mutta siinä missataan pointti: kirjan fokuksessa ei ole henkilöhistoria, vaan elämän tunneskaalan läpikäynti. Miksi Annala-hahmo tuntee kuten tuntee? Mitkä tapahtumat ovat vaikuttaneet tuntemusten muovautumiseen (tai värien sekoittumiseen, jos tätä maalaus-metaforaa halutaan jatkaa)? Kuinka päähahmo on kokenut sen, mitä on kokenut?

Kirjan suurin vahvuus on toisaalta vahva tunneperäisyys, mutta myös sen hieno, minimalistisen runollinen proosa. Virkkeet ovat (toisin kuin minulla) lyhyitä ja menevät suoraan asiaan. Annalan lyriikoista tuttua oivaltavuutta löytyy, totta kai, ja ei jää epäselväksi, etteikö hän olisi loistavan lyyrikon lisäksi myös hyvä kirjailija. Tahtoisin sanoa erinomainen kirjailija, mutta varaan tuon ylistyssanan myöhemmäksi – päivään, jolloin Annalalla on useita romaaneja tilillään.

En halua liikaa purkaa ja selittää Värityskirjaa, koska se olisi osaltani pointin missaamista: Värityskirjaa ei ole tarkoitettu luettavaksi, vaan koettavaksi. Sitä ei pidä analysoida järjellä, vaan myötäelää tunteella. Vain kahteensataan väljästi taitettuun sivuun mahtuu paljon, koko elämä ja, kuitenkin, vielä enemmän. Vaikka lupasin, etten anna arvosanaa, aion suositella lähes varauksettomasti Marko Annalan Värityskirjaa seuraaville henkilötyypeille:
1   1)      Jos tykkäät Mokomasta, lue Annalan romaani.
2   2)      Jos et tykkää Mokomasta, lue Annalan romaani.
3   3)      Jos luet paljon kirjoja, lue Annalan romaani.
4   4)      Jos et lue juurikaa kirjoja, lue Annalan romaani.
5   5)      Jos sinun pitäisi lukea loppuvuonna vain yksi romaani, lue Finlandia-voittajan sijaan Annalan romaani.

      Jos siis jäi epäselväksi: lukekaa nyt jumalauta, kun on kerrankin kirjoitettu näin julmetun hieno romaani suomeksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Stephen & Owen King, Sleeping Beauties

Stephen Kingin tuotanto tällä vuosikymmenellä on ollut hänelle tyypillisesti epätasaista, mutta tähtihetkien määrä on suhteessa alhaisempi kuin vaikkapa -00-luvulla, saati sitten kasarilla. Mutta niitä heikkoja tai suorastaan surkeita kirjoja… niistä ei ole ollut puutosta. Monia kirjoista vaivaa mammuttitautisuus, selvä harkitsemattomuus ja kokonaisvaltainen fokuksen puute – nämä yhdessä paisuttavan sivumäärän helposti kuuteen- tai seitsemäänsataan, joskus ylikin. Esimerkiksi Under the Dome , joka taisi tosin ilmestyä -00-luvun puolella, on laatuesimerkki jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan rönsyilleestä kirjasta, joka ei tahtonut tietää mihin se pyrkii. Siitäkin huolimatta sen premissi oli kiinnostava ja hyvin perusteltu, vaikka loppuratkaisun typeryyttä ei voi ylikorostaa. Toiseksi uusin Kingin kirja on hänen nuoremman poikansa Owenin kanssa yhdessä kirjoitettu Sleeping Beauties (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Ruususen uni ), joka on 2010-luvun Kingin versio Under the Do

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott

Sofi Oksanen, Norma

Yhdestä pettymyksestä toiseen, sellaista marssiahan tämä elämä on, eikö niin? Sofi Oksanen -haasteeni saapuu päätökseensä tältä erää Norman muodossa. Jos Oksasen muut kirjat kuin Puhdistus jakavat mielipiteitä, Norma ei jaa näkemyksiä: kaikki tuntuvat olevan samalla viivalla siitä, että Norma on heikko kirja, jopa suorastaan surkea. Niin usein kuin yritänkin olla vastarannan kiiski tai, anglistisemmin, Paholaisen puolestapuhuja, joudun olemaan samaa mieltä valtavirran kanssa Normasta , joka kisaa Oksasen heikoimman kirjan tittelistä yhdessä Baby Janen kanssa. Norman ongelma ei ole se, että se on tyylilajiltaan maagista realismia – monet lukijat ovat ampuneet kirjan luultavasti alas jo pelkästään tämän takia, mutta minä en välitä kirjojen genreistä, jos tarinat on rakennettu hyvin ja proosa on kohdillaan. Maaginen realismi on lajina vaikea, koska siinä järjetön (eli arkijärjellä selittämätön) pitää saada kiinteäksi osaksi tarinaa ja tuntumaan loogiselta, erottamattomalta o