Siirry pääsisältöön

Marko Annala, Värityskirja

Mokoma on hyvä bändi – ei erinomainen, mutta hyvä yhtä kaikki. Yhtyeen musiikki on rankkaa, mutta niin ovat myös sanoituksetkin ja aion, julkisesti ja häpeilemättömästi, väittää Marko Annalaa yhdeksi parhaista suomalaisista ja suomeksi kirjoittavista rock-lyyrikoista. Jos ette musiikista välitä, etsikää käsiinne vapaavalintaisella keinolla esimerkiksi Mokoman Elävien kirjoihin (2015) -levyn sanoitukset ja ihastelkaa päräyttävän hienoa kuvausta masennuksesta sairautena, mutta myös siitä, kuinka tuosta sairaudesta on mahdollista selvitä. Teema on Annalalle tärkeä, sillä hän on kokenut useita masennuksia aikuisiällä, joista viimeisin oli vakavin ja toimii myös mainitun levyn taustana.

Masennus, osaltaan, on myös Annalan esikoisromaanin tausta: kirjan ensimmäinen luku kuvaa päähenkilön hortoilua metsässä kaverien perässä, juuttumista suonsilmäkkeeseen – ja vaikka kuinka potkii, suo upottaa jokaisen liikkeen myötä pahemmin, ja vaikka pitäisi vain apaattiseesti olla paikallaan, päähahmo polkee suota – sekä pelastukseen saapuvaa isää. Tämä luku, mielestäni, kuvaa parhaiten Annalan romaania, ainakin teemojen puolesta. Annala on monesti haastatteluissa sanonut, että Elävien kirjoihin -levyn teemaksi päätynyt vaikein masennuskausi katkesi hänen osaltaan isyytensä ansiosta – teema, jota harva örinähevibändin solisti lähtisi puimaan sanoituksissa. Luentani mukaisesti Annala on ensimmäisessä luvussa niin masennuksen suohon juuttunut päähahmo, mutta myös isä. Tai kenties isä kuvastaa isyyttä suurempana konseptina, joka toimii hänen pelastajanaan.

Värityskirja on tuskallisen rehellinen kirja, vaikka se on fiktiivinen romaani. Ei käy epäselväksi, että kyseessä on vahvasti oma- ja henkilökohtainen kirja, jossa hahmot ovat ns. ”oikeilla” nimillään: päähahmo on Marko Annala, kirjan varrella perustetaan Mokoma-niminen bändi ja niin edelleen. Silti se ei kuitenkaan ole muistelma, koska se ei kertaa Annalan elämäntarinaa, Mokoman bändihistoriikista puhumattakaan, vaan fokus on päähahmon pään sisäisissä liikkeissä ja tunteissa. Jotta kirja sopisi muistelman määritelmään, se pitäisi olla faktapohjainen, mahdollisimman luotettava kuvaus siitä, mitä tapahtui ja kuinka – Värityskirja on kuitenkin, nimensä mukaisesti, pikemminkin ekspressionistinen maalaus kuin niinkään kronikka tapahtumista. Värityskirjan värit ovat Annala-hahmon tunteet, jotka määräytyvät kirjan tapahtumien myötä. Tietenkin voidaan pohtia sitä, kuinka paljon Annala-hahmo kirjassa on yhteneväinen Annala-henkilön kanssa, mutta siinä missataan pointti: kirjan fokuksessa ei ole henkilöhistoria, vaan elämän tunneskaalan läpikäynti. Miksi Annala-hahmo tuntee kuten tuntee? Mitkä tapahtumat ovat vaikuttaneet tuntemusten muovautumiseen (tai värien sekoittumiseen, jos tätä maalaus-metaforaa halutaan jatkaa)? Kuinka päähahmo on kokenut sen, mitä on kokenut?

Kirjan suurin vahvuus on toisaalta vahva tunneperäisyys, mutta myös sen hieno, minimalistisen runollinen proosa. Virkkeet ovat (toisin kuin minulla) lyhyitä ja menevät suoraan asiaan. Annalan lyriikoista tuttua oivaltavuutta löytyy, totta kai, ja ei jää epäselväksi, etteikö hän olisi loistavan lyyrikon lisäksi myös hyvä kirjailija. Tahtoisin sanoa erinomainen kirjailija, mutta varaan tuon ylistyssanan myöhemmäksi – päivään, jolloin Annalalla on useita romaaneja tilillään.

En halua liikaa purkaa ja selittää Värityskirjaa, koska se olisi osaltani pointin missaamista: Värityskirjaa ei ole tarkoitettu luettavaksi, vaan koettavaksi. Sitä ei pidä analysoida järjellä, vaan myötäelää tunteella. Vain kahteensataan väljästi taitettuun sivuun mahtuu paljon, koko elämä ja, kuitenkin, vielä enemmän. Vaikka lupasin, etten anna arvosanaa, aion suositella lähes varauksettomasti Marko Annalan Värityskirjaa seuraaville henkilötyypeille:
1   1)      Jos tykkäät Mokomasta, lue Annalan romaani.
2   2)      Jos et tykkää Mokomasta, lue Annalan romaani.
3   3)      Jos luet paljon kirjoja, lue Annalan romaani.
4   4)      Jos et lue juurikaa kirjoja, lue Annalan romaani.
5   5)      Jos sinun pitäisi lukea loppuvuonna vain yksi romaani, lue Finlandia-voittajan sijaan Annalan romaani.

      Jos siis jäi epäselväksi: lukekaa nyt jumalauta, kun on kerrankin kirjoitettu näin julmetun hieno romaani suomeksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...

Jessica Townsend, Nevermoor: Morriganin koetukset

Olen sitä sukupolvea, joka luki Harry Potterit tuoreeltaan ja joka kasvoi noiden kirjojen mukana. Olin oppinut lukemaan muita myöhemmin ja sen johdosta olin hidas lukija, mikä johti kirjojen inhoamiseen. Ensimmäiset kirjat, joita lukiessa en huijannut loikkimalla kymmeniä sivuja eteenpäin, luin ala-asteen loppupuolella ja nuo kirjat olivat, kuten lienee arvattavissa, Harry Pottereita. Muistan huijanneeni kahden ensimmäisen Potterin lukemisessa, koska olin lukemisessa niin huono (vaikka kukaan ei ole lukemisessa huono tai hyvä, kuten kukaan ei ole hyvä tai huono musiikin kuuntelemisessa – on vain erilaisia tapoja nauttia taiteesta) mutta ehkä kolmannen ja takuulla neljännen kirjan luin itse kannesta kanteen – saavutus, joka oli ala-asteikäiselle minulle melkoinen temppu. Olen kertonut aiemminkin omasta kasvustani lukijaksi ja kirjoittelijaksi, mutta mainitsen Harry Potterista tällä kertaa, koska näen paljon samaa Harry Pottereissa kuin Jessica Townsendin Nevermoor: Morriganin ko...