John Williams, Stoner

John Williamsin Stoner julkaistiin alun perin vuonna 1965, mutta jäi vain pienen piirin huviksi; vielä Williamsin siirtyessä ajasta iäisyyteen vuonna 1994 teos oli pelkkä marginaalimerkintä 1900-luvun amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Vuodesta 2006 alkaen teos on saanut tuulta siipiensä alle ja nyt, yli puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeen, jotkut tahot ovat valmiita kutsumaan Stoneria yhdeksi edellisen vuosisadan suurista amerikkalaisista romaaneista. Ja tiedätkö mitä? Taidan olla heidän kanssaan samaa mieltä.

Stoner kertoo yhden miehen, William Stonerin, elämän. Ei enempää, ei vähempää. Miksi tämä hahmo ansaitsee elämänkertaromaanin? kysyt. Mitä suurta hän saavutti elämänsä aikana? Vastaus, niin yllättävältä kuin se ensi alkuun saattaakin tuntua, on: ei mitään. Stoner syntyy talonpoikaisperheeseen, passitetaan yliopistoon opiskelemaan maataloustiedettä, loikkaa (vanhempiensa tietämättä) opiskelemaan kirjallisuutta, kirjoittaa väitöskirjan ja toimii elämänsä loppuun saakka samassa yliopistossa opettajana, koskaan nousematta suhteellisen alhaista akateemista arvoa (apulaisprofessori) korkeammalle. Siinä se, ytimessään. Kirjan ensimmäinen sivu kertoo tämän ja maalaa muutoinkin kuvan tavanomaisesta, unohdukseen välittömästi vaipuvasta miekkosesta, jonka ainoa muistokirjoitus on hänen kunniakseen kirjastoon ostetun keskiaikaisen käsikirjoituksen nimiösivulla. Pelkkä mies, tavallinen ja suuressa mittakaavassa merkityksetön.

Ei kuulosta kovin erikoiselta lähtökohdalta romaanille, eihän? Kuinka kiinnostavan voi saada kirjasta, joka antaa juonisynopsiksensa ensimmäisellä sivulla ja jossa ei tapahdu juuri mitään keskivertoromaanin tai -jännärin mittakaavalla kiinnostavaa/jännittävää? Juuri siinä onkin Stoner hienous ja viehätys: se purkaa myytin merkityksettömästä henkilöstä, joka ei saavuta elämässään mitään muistamisen arvoista. William Stoner on paljon enemmän kuin juonisynopsis, hän on syvällisesti ja huolellisesti rakennettu hahmo, jonka onneen ja epäonneen moni voi epäilemättä samaistua vain pienellä vaivalla. En sano juonesta tämän enempää, mutta kirjan ytimessä on toisaalta työn merkitys ihmiselle (eli Stonerille, lähinnä) mutta myös rakkaus – rakkaus kirjallisuuteen ja ihmisiin.

Stoner on todella sydäntä raastavaa luettavaa, koska päähahmo ei tee periaatteessa mitään väärin, mutta joutuu silti kaltoin kohdelluksi jokaisessa käänteessä. Hän tekee päätöksensä itse ja hän seuraa intohimojaan ja rakkauksiaan, mutta hän joutuu maksamaan valinnoistaan raskaimman kautta. Tähän on kaksi tapaa suhtautua: 1) ”voi Stoner-parkaa, reppana…”; 2) ”vitun tohvelisankari”. Suhtautumistavasta riippuen kirja on joko riipivää tai raivostuttavaa luettavaa – kuten lienee sanomattakin selvää, minä kuulun 1-ryhmään.

Koko kirjan pitää kasassa Williamsin erinomaisen hallittu ja hiottu proosa. Joukossa ei ole turhia adverbejä, ei tarpeetonta jaarittelua, ei liiallisia kielikuvia, ei pelkkää sähkesanomakieltä (eli päälauseita päälauseiden perään), ja niin edelleen. Otan mielivaltaisen esimerkin, ensimmäisen luvun viimeisen kappaleen – päätöksen kohtaukseen, jossa Stoner on kertonut vanhemmilleen aikovansa jatkaa opiskelua yliopistossa eikä ole tulossa takaisin kotitilalle ja isä on kertonut, että he pärjäisivät kyllä ilman poikaakin:

Äiti katsoi suoraan Stoneriin päin mutta ei nähnyt häntä. Äiti oli puristanut silmänsä kiinni; hän huohotti, irvisti kuin hänellä olisi ollut kipuja ja oli painanut nyrkit poskia vasten. Stoner tajusi ihmeissään, että äiti itki ääneti  jossain syvällä, itki arasti häpeillen kuin ne, jotka itkevät harvoin. Stoner katsoi äitiä vielä hetken. Sitten hän nousi seisomaan ja käveli huoneesta. Hän nousi raskain askelin kapeat portaat ylös ullakkokamariin, kävi pitkäkseen ja makasi sängyssä tuijottaen avoimin silmin ylös pimeään. (s. 35, suom. Ilkka Rekiaro)

Kuinka hillitty ja hallittu kappale! Vähäeleinen, mutta silti ilmeikäs. Adverbejä on jokunen, mutta ne kaikki tuntuvat tarpeellisilta - eivät epävarman, vaan tarkkaan harkitsevan kirjailijan valikoimilta. Arka itku, ihmetyksen sekainen käsittäminen sekä raskaat askeleet ovat hyviä huomioita, jotka tuovat paljon väriä muutoin toteavaan proosaan. Lisäksi, kuinka upeasti teksti onkaan rytmitetty! Se soljuu sanasta, ajatuksesta, lauseesta ja virkkeestä toiseen erittäin luonnollisesti ja vaivattomasti. Eikä sovi unohtaa kohtauksen kaihoisuutta ja raastavaa luonnetta, koska vanhemmat ovat menettäneet poikansa, mutta poika on myös menettänyt vanhempansa, koska hän on hurahtanut täysin kirjallisuuteen – johonkin sellaiseen, mistä hänen vanhempansa eivät käsitä mitään – ja vaikka hän ei kadu päätöstään, hän on särkenyt äitinsä sydämen.

Stoner on hieno romaani, jolle voi tehdä oikeutta vain lukemalla sen. Olen blogin varrella kehunut monia kirjoja, mutta se toisaalta kuvaa lukuprosessiani: jos en pidä kirjasta tai sen kirjoitustyylistä, jätän teoksen armottomasti kesken vaikka yhden sivun jälkeenkin. Yleensä aina kun luen yhden kirjan loppuun, olen aloittanut ja lopettanut alkuunsa kaksi muuta. Täten kirjat, jotka luen loppuun ja jotka päätyvät blogitekstien aiheeksi, ovat selvinnet seulastani – oli syy selviämiselle mikä tahansa, kuten puoliunohdettu fanius tai velvollisuudentunto. Niin tai näin, Stoner selvitti seulan heittämällä.

Aloituskappale:

William Stoner aloitti opinnot Missourin yliopistossa yhdeksäntoistakesäisenä vuonna 1910. Kahdeksan vuotta myöhemmin ensimmäisen maailmansodan riehuessa kiivaimmillaan hän valmistui filosofian tohtoriksi ja otti vastaan opetustehtävät samaisessa korkeakoulussa. Hän opetti siellä kuolemaansa sakka, vuoteen 1956. Stoner ei ylennyt apulaisprofessuuria korkeammalle, ja ani harva hänen luennoillaan käynyt opiskelija muistaa hänet hyvin. Hänen kuoltuaan työtoverit lahjoittivat yliopiston kirjastolle keskiaikaisen käsikirjoituksen hänen muistokseen. Käsikirjoitus on yhä harvinaisten teosten kokoelmassa ja varustettu seuraavalla omistuksella: Lahjoitettu Missourin yliopiston kirjastolle englannin kielen laitoksella vaikuttaneen William Stonerin muistoksi. Työtoverit. (s. 13, suom. Ilkka Rekiaro)