Emma Cline, The Girls

Ensisilmäyksellä, etenkin jos kirjan suomennoksen kantta vilkaisee, voisi vaikuttaa siltä, että Emma Clinen esikoiskirja The Girls on osaltani jälleen harppaus epämukavuusalueelle, tuonne chick-litin ja kepeän (hyvänmielen) kesälukemiston joukkoon, mutta tuo mielikuva olisi väärä tai ainakin harhaanjohtava. Clinen kirja on synkkä, mutta ei liian synkkä karkottaakseen eskapismia kaipaavia hyvänmielen kirjojen kuluttajia; The Girls kertoo tytöstä, joka liittyy ja samaan aikaan ei liity Charles Mansonin ”perheeseen” joka ei ole Charles Mansonin ”perhe”.

Sekavaako? Saatan selittää kirjan konseptin huonosti, koska se on lopulta varsin simppeli: Evie, vuonna 1969 neljätoistavuotias Californiassa asuva tyttö, ihastuu/ihannoi itseään vanhempaa Suzannea, joka kuuluu hyvin mansonmaiseen kulttiin, jota johtaa hyvin mansonmainen Russell. Russell ei ole Manson, samalla tavalla kuin Russellin seuraajien suorittama murhatoimi ei ole Sharon Taten murha, mutta edes auttavasti yleissivistyneelle lukijalle ei jää epäselväksi mistä inspiraatio on haettu. Saattaa vaikuttaa, että heitin ohimennen jättimäisen spoilerin kirjan lopusta – että Russellin seuraajat suorittavat murhatyön – mutta jälleen, jos yhtään mitään tiedät Mansonin ”perheen” toimista, ei käänteen pitäisi tulla ollenkaan yllättäen. Puhumattakaan siitä, että kehystarinassa aikuinen Evie sekä kaikkitietävä ensimmäisen persoonan kertoja viittaa toistuvasti siihen, mitä tulee tapahtumaan, aina tietenkin Mysteerillä lukijaa houkutellen.

The Girls ei ole niinkään kirja kultista tai sen johtajasta, vaan Evien tyttöyden kokemuksesta, joka johtaa hänet vaarallisemmille ja kyseenalaisimmille seuduille. Se on kasvutarina, joka pyrkii houkuttelemaan lukijaa kiinnostumaan kaikkivoivan Mysteerin voimalla – kuka surmaa kenet? kuinka surmatyöt tehdään? mitä lopulta tapahtuukaan? – mutta mistään dekkarista ei ole kyse. Ilmeisesti ihmiset eivät kiinnostu kirjoista, jos niissä ei ole jotain paljonmarkkinoitua ja -mainostettua Mysteeriä, joka ratkeaa lopuksi, ja Mysteeri taitaa olla nykyään ainoa koukku, joka enää vetää lukijoita mukanaan. Eihän siinä mitään, joskus Mysteeri on ihan hyvä jippo, mutta alan olla loputtoman kyllästynyt jatkuvaan halpamaiseen tiedon panttaamiseen. Mysteeri on rakennettu Donna Tarttin romaanissa Jumalat juhlivat öisin paljon paremmin ja kiinnostavammin kuin keskivertodekkarissa tai The Girlsissä, koska se ei tunnu panttaavan tietoa vain epätoivoisena yrityksenä saada lukija lukemaan kirja loppuun, vaan tarinnankerronnan keinona ja (erittäin toimivana) koukkuna – Tarttin kirja ei pääty Bunnyn kuolemaan, The Girls käytännössä välittömästi surmatöihin. Ero, minulle, on siinä haluanko tietää, mihin juoni päättyy vai mihin hahmot päätyvät – Tarttilla välitin hahmoista, Clinella tai tusinadekkarissa juonesta. Ja varmistaakseen lukijan ”koukuttuvan”, Cline viljelee ennakointia käytännössä jokaisessa luvussa: luvut alkavat siitä, mihin luvun aikana päädytään, ja sen jälkeen kurotaan aikaa taaksepäin ja kerrotaan, kuinka tilanteeseen ajauduttiin – kerran tai kaksi tämä voisi olla hyvä ratkaisu, mutta ei näin usein, ei tässä mittakaavassa.

Pahoittelen sivuraidetta, mutta oli pakko päästä avautumaan Mysteerien kaikkivaltiaisuudesta viihdekirjallisuudessa. The Girls on ihan kelpo kirja. Ei hyvä, mutta ei huonokaan. Keskinkertainen. Sen idea on kiinnostavampi kuin sen toteutus, koska ”tyttö liittyy kulttiin” on aidosti mielenkiintoinen asetelma, mutta Cline ei saa premissistään kaikkea irti. Keskittyminen Evieen on hyvä ratkaisu, mutta Evie toimii myös peilinä Suzannelle – mikä, myös, on hyvä ratkaisu. Silti jotkin käänteet tuntuvat enemmän kirjailijan apuvälineiltä kuin orgaanisesti tarinan sisäisesti uskottavilta tai järkeviltä tapahtumilta. Esimerkiksi tyttöjen tunkeutuminen Evien naapurien taloon ja sitä seuraava Evien kotiarestin kaltainen aika isänsä luona on puhtaasti Clinen kikka saada Evie pois kultin luota siksi aikaa, kun kultin meno synkkenee ja pahenee, mikä puolestaan on vain kikka saada Evie pois surmatöistä sekä käsittämään kultin/Suzannen karmeus jne. Koko kehystarina Eviestä nykyajassa on turha ja piinallisen suoraviivainen rinnastus – kyllä, kyllä, Evie näkee itsensä Sashassa, I get it.

Eniten, kuitenkin, minua ärsytti Clinen proosa. Minulla meni pitkään huomata, mikä siinä oikeastaan ärsytti, mutta kun huomasin sen, en voinut olla ajattelematta asiaa: hän käyttää aivan liikaa verbittömiä virkkeitä. Ne eivät ole enää tehokeino, vaan systemaattinen ratkaisu – valitettavasti tuo ratkaisu on erittäin kömpelö. Noita verbittömiä virkkeitä Cline käyttää etenkin kuvailun apukeinona ja kuvailu on mielikuvien tasolla hyvää, mutta kankea proosa rampauttaa tekstin pahoin. Sekaan kun laitetaan väkinäisiä adjektiiveja ja adverbejä, niin ei Clinea erinomaisena kirjoittajana voi pitää. Jos et usko, katso kuinka hän kuvaa puutarhajuhlan valmistelua:

My mother made Chinese ribs with ketchup and they had a glandular sheen, like lacquer. Olives from can, buttered nuts. Cheese straws. Some sludgy dessert made form mandarin oranges, a recipe she’d seen in McCall’s. She asked me before the guests arrived if she looked all right. Smoothing her damask skirt. I remember being taken aback by the question. (s. 77.)

Huomaatko, kuinka kömpelöä teksti on, mutta kuinka tarkkoja yksityiskohtia hän poimii? Periaatteessa juuri näin kuvailua pitäisikin tehdä, mielikuvien ja valittujen yksityiskohtien tasolla, mutta juuri näin kuvailua ei pitäisi, proosan tasolla, tehdä. Siis oikeasti, glandular sheen, eikö kukaan muu ole sanonut, että mitä jos miettisit paremman ilmaisun, Emmaseni? Eikä tämä, kuten mainittua, ole läheskään ainut pätkä romaanissa, jossa on vastaavaa kömpelyyttä, vaan se paistaa läpi kaikkialta. Joukossa on myös hyvin – tai ainakin paremmin – kirjoitettuja pätkiä, mutta proosa vaati melkoisesti vielä työtä.

Nurinoistani huolimatta The Girls ei ole huono kirja. Aavistuksen tylsä ja heikosti tai keskinkertaisesti kirjoitettu, mutta maailmassa on paljon paskempaakin kirjallisuutta. Ainakin Clinen onnistuu maalata mielenkiintoinen ajan- ja henkilökuva sekä rakentaa koherentti tarina, vaikka se onkin turhan ennalta-arvattava. Huonoista ratkaisuista ja heikosta proosasta huolimatta luin kirjan loppuun, ja se on jotakin, melko paljonkin.

Aloituskappale, joka on (jälleen) jenkkityylisesti yksivirkkeinen:

I looked up because of the laughter, and kept looking because of the girls. (s. 3)