Siirry pääsisältöön

Åke Persson & Thomas Oldrup, Maailman pisin pajunköysi

Olen tuskaillut muutaman edellisen lukemani kirjan kanssa niin pitkään, että päätin ottaa metromatka- ja vessareissulukemistoksi jotakin niin kevyttä ja lyhyissä pätkissä luettavaa kuin suinkin mahdollista. Alas, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin Maailman pisin pajunköysi, joka lupaa alaotsikossaan oikaisevansa 101 historiallista harhakäsitystä.

Vaikka edellisestä blogitekstistä on vierähtänyt (taas?) tovi ja olen lukenut kahta muuta kirjaa rinnalla, Maailman pisin pajunköysi kului viidessä päivässä. Se on nopeaa luettavaa, koska siinä on vain muutaman sivun mittaisia pikamyytinpurkuja – yksikään luku ei taida olla kolmea sivua pidempi. Juuri tässä on kirjan paras että huonoin puoli: kaikki luvut ovat niin lyhyitä, että niiden lukemiseen ei montaa minuuttia mene, mutta toisaalta ne ovat sellaista pintaliitoa, että historiaan yhtään perehtyneempi henkilö ei niistä paljoa saa irti. Koska luvut ovat niin lyhyitä, minulle ainakin syntyi mentaliteetti, että ”no kyllähän mä yhden luvun vielä ehdin lukea” ja täten tulee käytettyä lukuaika paljon tehokkaammin kuin pidemmistä luvuista muodostuvien kirjojen kanssa. Henkilökohtaisesti inhoan etenkin romaaneissa vastaavaa sirpaleista kerrontatyyliä, sillä siinä narratiivi silvotaan markkinoitavuuden, ei luettavuuden tai taiteellisuuden takia – katsokaa vaikka jotain Lars Kepler -nimimerkin kirjoja, ja ällistelkää kirjan melkein kolmatta sataa lukua – mutta tietokirja, etenkin tämän tyyppinen pintaliidoksi tarkoitettukin kirja, saa lyhyet luvut toimimaan paremmin, koska sillä ei ole mitään narratiivia rikottavaksi.

Kirjoittajat ovat epäilemättä toimittajia, ainakin kirjoitusjäljestä päätellen, sillä sivulauseet ovat vähissä ja yhden virkkeen kappaleet ovat kohtuullisen tavanomaisia (joskaan eivät niin ylikäytettyjä kuin monilla, monilla muilla toimittajilla), mutta teksti on ihan riittävän hyvää tällaiseen kirjaan. Sisällöllisesti Maailman pisin pajunköysi on tärkeämpi kirja muut vastaavat (saman sarjan?) opukset, joissa kerrotaan 101 ”historiallista kömmähdystä” jne., koska pidän historiallisten myyttien purkamista merkittävämpänä toimintana kuin pelkkien hassuttelu-/kauhistelutarinoiden kertomista. Hyvä historia ei ole vain ”katsokaa kuinka kauheaa silloin oli” tai ”olipas ihmiset tyhmiä, kun eivät tienneet” jne. -tyylisten anekdoottien kirjoittamista, vaan hyvä historia käyttää samaisia anekdootteja maalaamaan suurempaa kuvaa ja näkemään tarinoiden läpi rakenteisiin ja juuri tässä Maailman pisin pajunköysi onnistuu sarjan muita osia paremmin, joskin vain marginaalisesti.

Olen varsin kriittinen historian popularisointia kohtaa – syystä, joka toivottavasti tulee vuoden 2018 aikana selväksi takariviinkin asti – mutta Maailman pisin pajunköysi on ihan ok ja täten huomattavasti parempi kuin niin kovin moni muu vastaava minimaalisella vaivannäöllä tehty popularisointiyritys. Paljon myötämielisyydestäni on peräisin siitä, että kirjan aihe on tärkeä ja että kirja ei yritä olla mitään muuta kuin lyhyttä ja vain marginaalisesti taustoitettua välipalalukemista. Syvällisempää populaarihistoriaa etsivät osaavat varmaan itsekin välttää kirjaa, mutta toivon useamman silti tarttuvan tähän, koska kun vaihtoehtoja tarkastelee, Maailman pisin pajunköysi on kaukana huonoimmasta.


Aloituslausetta/-kappaletta en laita tähän, koska tietokirjassa, etenkin tällä tavalla rakennetussa, aloituksella ei ole samanlaista merkitystä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...