Päätin aloittaa omatoimisen lukuhaasteen: luen suhteellisen
tiiviiseen tahtiin (en putkeen, koska en vain pysty) ilmestymisjärjestyksessä
sellaisen kirjailijan kaikki kirjat, joita ei ole paljoa ja jotka omistan ja
jotka olisi ”pitänyt lukea” varmaan jo kehdossa. Jos joku haluaa seurata
esimerkkiä, siitä vain – yleissivistytään yhdessä! Hoidetaan siis pakollinen
kiusallinen osuus heti alta pois: ei, en ole lukenut ainuttakaan Sofi Oksasen
romaania ennen Stalinin lehmiä.
Okei, se on nyt sanottu, joten lähdetään siitä eteenpäin, eiköstä jookosta?
Aloitin kerran kuuntelemaan äänikirjana Puhdistusta,
mutta lukija huokaili niin rasittavasti, että touhu jäi muiden kiireiden takia
kesken. Kesällä, kuitenkin, bongasin kierrätyskeskuksesta nätin paketin, jossa
oli kaikki Sofi Oksasen romaanit Normaa
lukuun ottamatta pokkareina ja hintalapussa luku 5€; idea haasteeseen syntyi
siinä samassa, kun mainitun Norman olin
sattunut jo aiemmin poimimaan kirjaston poistomyynnistä.
Stalinin lehmät
on esikoiskirja ja se näkyy: kirja kärsii semiklassisesta esikoiskirjataudista,
jossa kaikki mahdollinen ahdetaan kansien väliin, koska kirjasta on tullut
liian henkilökohtainen, liian tärkeä, liiaksi oman lapsen kaltainen ja
tarinalinjan tai useiden kymmenten (tai satojen!) sivujen leikkaaminen alkaa
tuntua oman lapsen raajojen irrottamiselta. Stalinin lehmät liikkuu epäkronologisesti useassa eri aikatasossa,
alkaen 1940-luvun Virosta ja päättyen vuosituhannen taitteen Suomeen.
Minäkertojana ”nykyaikana” toimii Anna, virolaisen maahanmuuttajan tytär, jonka
isä on suomalainen ulkomailla vieraissa juokseva sikailija; Anna sairastaa
bulimiaa, joka on, mielestäni, kirjan kiinnostavin osuus. Jos kirja olisi
tässä, mielipiteeni siitä olisi huomattavasti myönteisempi, mutta kun mukaan
heitetään Annan lapsuusmuistelot (jotka sopisivat hyvin matkaan, jos kirja
kertoisi vain Annasta), äidin ja isän tie avioliittoon 1970-luvun Tallinnassa
sekä isoäidin sotakokemukset ja kaikki sotaa seuranneet koettelemukset
kolhoosin jne. myötä. Liikaa.
Ymmärrän, mihin Oksanen kaikilla tarinalinjoilla pyrkii:
virolais(taustaiset)naiset salailevat minuuttaan, ajatuksiaan ja tunteitaan
kolmessa sukupolvessa, ja Annan salailu, kun Neuvosto-Viroa ei enää ole, saa
muotonsa syömishäiriönä. Hyvä, okei, selvä, mutta tähän ei tarvittaisi melkein
viittäsataa sivua ja irrelevantteja kohtauksia. Pelkkä fokusoituminen Annaan ja
äidin jättäminen etäiseksi tai vieraammaksi hahmoksi toimisi, mielestäni tietenkin,
huomattavasti paremmin. Lukija osaa kyllä yhdistellä asioita ja jos ei osaa,
omapahan on häpeä. Oksanen kirjoittaa hienosti ja jo esikoiskirjassa on esillä
valmis kirjailija, mutta tarinalliset heikkoudet kampittavat lopputuloksen proosaa
heikommaksi. Paljon kertoo myös se, että kirjan kolmesta osasta ensimmäinen on
noin 420 sivua pitkä, kun kaksi viimeistä yhteensä viitisenkymmentä –
olisiko, kenties mahdollisesti, tätä ratkaisua voinut vielä miettiä?
En voi sanoa nauttineeni Stalinin lehmien lukemisesta kovin suuresti, vaikka kirjassa on
useita hienoja ja sykähdyttäviä kohtauksia. Erityisesti lyhyt kolmas osa oli
todella riipivää luettavaa, koska siinä todella pureuduttiin Annan
syömishäiriön laajuuteen ja seurauksiin, sekä se keskittyi vain Annaan, ei
äidin serkun kaimaan, jolla oli kurjaa kolhoosissa, kun leipää sai vain 200
grammaa päivässä. Rankalla karsimisella Stalinin
lehmistä olisi saanut erinomaisen 300 sivuisen romaanin, mutta 478 sivua on
liikaa. Myönnän myös sen, että olin kahdesti todella lähellä, että olisin
haistattanut vitut koko kirjalle ja omatekoiselle haasteelleni ja napannut
hyllystä jotain aivan muuta. Onneksi sinnittelin, koska, kuten sanoin, loppu
oli kirjan kiinnostavin osa.
Olen kuullut, että Baby
Jane on parempi. Toivotaan.
Aloituskappale, joka on taitettu kuten olen sen alle
kirjoittanut, pois lukien kursiivi:
Minun
ensimmäinen
kertani oli erilainen.
Olin luullut, että se olisi kamalaa, sotkuista, likaista ja limaista. Olin
luullut, että sisältäni tulisi verta ja vatsaani koskisi kahta kauheammin. Olin
luullut, etten koskaan tulisi siihen, en pystyisi, en haluaisi, mutta kun
korviini alkoivat sattua ritisevien vatsanpeitteiden äänet, ruumiini päätti
puolestani. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. (Bazar Kustannus, 9.
taskukirjapainos, 2010. s.7.)
Kommentit
Lähetä kommentti