Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen, Stalinin lehmät

Päätin aloittaa omatoimisen lukuhaasteen: luen suhteellisen tiiviiseen tahtiin (en putkeen, koska en vain pysty) ilmestymisjärjestyksessä sellaisen kirjailijan kaikki kirjat, joita ei ole paljoa ja jotka omistan ja jotka olisi ”pitänyt lukea” varmaan jo kehdossa. Jos joku haluaa seurata esimerkkiä, siitä vain – yleissivistytään yhdessä! Hoidetaan siis pakollinen kiusallinen osuus heti alta pois: ei, en ole lukenut ainuttakaan Sofi Oksasen romaania ennen Stalinin lehmiä. Okei, se on nyt sanottu, joten lähdetään siitä eteenpäin, eiköstä jookosta? Aloitin kerran kuuntelemaan äänikirjana Puhdistusta, mutta lukija huokaili niin rasittavasti, että touhu jäi muiden kiireiden takia kesken. Kesällä, kuitenkin, bongasin kierrätyskeskuksesta nätin paketin, jossa oli kaikki Sofi Oksasen romaanit Normaa lukuun ottamatta pokkareina ja hintalapussa luku 5€; idea haasteeseen syntyi siinä samassa, kun mainitun Norman olin sattunut jo aiemmin poimimaan kirjaston poistomyynnistä.

Stalinin lehmät on esikoiskirja ja se näkyy: kirja kärsii semiklassisesta esikoiskirjataudista, jossa kaikki mahdollinen ahdetaan kansien väliin, koska kirjasta on tullut liian henkilökohtainen, liian tärkeä, liiaksi oman lapsen kaltainen ja tarinalinjan tai useiden kymmenten (tai satojen!) sivujen leikkaaminen alkaa tuntua oman lapsen raajojen irrottamiselta. Stalinin lehmät liikkuu epäkronologisesti useassa eri aikatasossa, alkaen 1940-luvun Virosta ja päättyen vuosituhannen taitteen Suomeen. Minäkertojana ”nykyaikana” toimii Anna, virolaisen maahanmuuttajan tytär, jonka isä on suomalainen ulkomailla vieraissa juokseva sikailija; Anna sairastaa bulimiaa, joka on, mielestäni, kirjan kiinnostavin osuus. Jos kirja olisi tässä, mielipiteeni siitä olisi huomattavasti myönteisempi, mutta kun mukaan heitetään Annan lapsuusmuistelot (jotka sopisivat hyvin matkaan, jos kirja kertoisi vain Annasta), äidin ja isän tie avioliittoon 1970-luvun Tallinnassa sekä isoäidin sotakokemukset ja kaikki sotaa seuranneet koettelemukset kolhoosin jne. myötä. Liikaa.

Ymmärrän, mihin Oksanen kaikilla tarinalinjoilla pyrkii: virolais(taustaiset)naiset salailevat minuuttaan, ajatuksiaan ja tunteitaan kolmessa sukupolvessa, ja Annan salailu, kun Neuvosto-Viroa ei enää ole, saa muotonsa syömishäiriönä. Hyvä, okei, selvä, mutta tähän ei tarvittaisi melkein viittäsataa sivua ja irrelevantteja kohtauksia. Pelkkä fokusoituminen Annaan ja äidin jättäminen etäiseksi tai vieraammaksi hahmoksi toimisi, mielestäni tietenkin, huomattavasti paremmin. Lukija osaa kyllä yhdistellä asioita ja jos ei osaa, omapahan on häpeä. Oksanen kirjoittaa hienosti ja jo esikoiskirjassa on esillä valmis kirjailija, mutta tarinalliset heikkoudet kampittavat lopputuloksen proosaa heikommaksi. Paljon kertoo myös se, että kirjan kolmesta osasta ensimmäinen on noin 420 sivua pitkä, kun kaksi viimeistä yhteensä viitisenkymmentä – olisiko, kenties mahdollisesti, tätä ratkaisua voinut vielä miettiä?

En voi sanoa nauttineeni Stalinin lehmien lukemisesta kovin suuresti, vaikka kirjassa on useita hienoja ja sykähdyttäviä kohtauksia. Erityisesti lyhyt kolmas osa oli todella riipivää luettavaa, koska siinä todella pureuduttiin Annan syömishäiriön laajuuteen ja seurauksiin, sekä se keskittyi vain Annaan, ei äidin serkun kaimaan, jolla oli kurjaa kolhoosissa, kun leipää sai vain 200 grammaa päivässä. Rankalla karsimisella Stalinin lehmistä olisi saanut erinomaisen 300 sivuisen romaanin, mutta 478 sivua on liikaa. Myönnän myös sen, että olin kahdesti todella lähellä, että olisin haistattanut vitut koko kirjalle ja omatekoiselle haasteelleni ja napannut hyllystä jotain aivan muuta. Onneksi sinnittelin, koska, kuten sanoin, loppu oli kirjan kiinnostavin osa.

Olen kuullut, että Baby Jane on parempi. Toivotaan.

Aloituskappale, joka on taitettu kuten olen sen alle kirjoittanut, pois lukien kursiivi:

Minun
ensimmäinen
kertani oli erilainen. Olin luullut, että se olisi kamalaa, sotkuista, likaista ja limaista. Olin luullut, että sisältäni tulisi verta ja vatsaani koskisi kahta kauheammin. Olin luullut, etten koskaan tulisi siihen, en pystyisi, en haluaisi, mutta kun korviini alkoivat sattua ritisevien vatsanpeitteiden äänet, ruumiini päätti puolestani. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. (Bazar Kustannus, 9. taskukirjapainos, 2010. s.7.)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää