Siirry pääsisältöön

Sofi Oksanen, Stalinin lehmät

Päätin aloittaa omatoimisen lukuhaasteen: luen suhteellisen tiiviiseen tahtiin (en putkeen, koska en vain pysty) ilmestymisjärjestyksessä sellaisen kirjailijan kaikki kirjat, joita ei ole paljoa ja jotka omistan ja jotka olisi ”pitänyt lukea” varmaan jo kehdossa. Jos joku haluaa seurata esimerkkiä, siitä vain – yleissivistytään yhdessä! Hoidetaan siis pakollinen kiusallinen osuus heti alta pois: ei, en ole lukenut ainuttakaan Sofi Oksasen romaania ennen Stalinin lehmiä. Okei, se on nyt sanottu, joten lähdetään siitä eteenpäin, eiköstä jookosta? Aloitin kerran kuuntelemaan äänikirjana Puhdistusta, mutta lukija huokaili niin rasittavasti, että touhu jäi muiden kiireiden takia kesken. Kesällä, kuitenkin, bongasin kierrätyskeskuksesta nätin paketin, jossa oli kaikki Sofi Oksasen romaanit Normaa lukuun ottamatta pokkareina ja hintalapussa luku 5€; idea haasteeseen syntyi siinä samassa, kun mainitun Norman olin sattunut jo aiemmin poimimaan kirjaston poistomyynnistä.

Stalinin lehmät on esikoiskirja ja se näkyy: kirja kärsii semiklassisesta esikoiskirjataudista, jossa kaikki mahdollinen ahdetaan kansien väliin, koska kirjasta on tullut liian henkilökohtainen, liian tärkeä, liiaksi oman lapsen kaltainen ja tarinalinjan tai useiden kymmenten (tai satojen!) sivujen leikkaaminen alkaa tuntua oman lapsen raajojen irrottamiselta. Stalinin lehmät liikkuu epäkronologisesti useassa eri aikatasossa, alkaen 1940-luvun Virosta ja päättyen vuosituhannen taitteen Suomeen. Minäkertojana ”nykyaikana” toimii Anna, virolaisen maahanmuuttajan tytär, jonka isä on suomalainen ulkomailla vieraissa juokseva sikailija; Anna sairastaa bulimiaa, joka on, mielestäni, kirjan kiinnostavin osuus. Jos kirja olisi tässä, mielipiteeni siitä olisi huomattavasti myönteisempi, mutta kun mukaan heitetään Annan lapsuusmuistelot (jotka sopisivat hyvin matkaan, jos kirja kertoisi vain Annasta), äidin ja isän tie avioliittoon 1970-luvun Tallinnassa sekä isoäidin sotakokemukset ja kaikki sotaa seuranneet koettelemukset kolhoosin jne. myötä. Liikaa.

Ymmärrän, mihin Oksanen kaikilla tarinalinjoilla pyrkii: virolais(taustaiset)naiset salailevat minuuttaan, ajatuksiaan ja tunteitaan kolmessa sukupolvessa, ja Annan salailu, kun Neuvosto-Viroa ei enää ole, saa muotonsa syömishäiriönä. Hyvä, okei, selvä, mutta tähän ei tarvittaisi melkein viittäsataa sivua ja irrelevantteja kohtauksia. Pelkkä fokusoituminen Annaan ja äidin jättäminen etäiseksi tai vieraammaksi hahmoksi toimisi, mielestäni tietenkin, huomattavasti paremmin. Lukija osaa kyllä yhdistellä asioita ja jos ei osaa, omapahan on häpeä. Oksanen kirjoittaa hienosti ja jo esikoiskirjassa on esillä valmis kirjailija, mutta tarinalliset heikkoudet kampittavat lopputuloksen proosaa heikommaksi. Paljon kertoo myös se, että kirjan kolmesta osasta ensimmäinen on noin 420 sivua pitkä, kun kaksi viimeistä yhteensä viitisenkymmentä – olisiko, kenties mahdollisesti, tätä ratkaisua voinut vielä miettiä?

En voi sanoa nauttineeni Stalinin lehmien lukemisesta kovin suuresti, vaikka kirjassa on useita hienoja ja sykähdyttäviä kohtauksia. Erityisesti lyhyt kolmas osa oli todella riipivää luettavaa, koska siinä todella pureuduttiin Annan syömishäiriön laajuuteen ja seurauksiin, sekä se keskittyi vain Annaan, ei äidin serkun kaimaan, jolla oli kurjaa kolhoosissa, kun leipää sai vain 200 grammaa päivässä. Rankalla karsimisella Stalinin lehmistä olisi saanut erinomaisen 300 sivuisen romaanin, mutta 478 sivua on liikaa. Myönnän myös sen, että olin kahdesti todella lähellä, että olisin haistattanut vitut koko kirjalle ja omatekoiselle haasteelleni ja napannut hyllystä jotain aivan muuta. Onneksi sinnittelin, koska, kuten sanoin, loppu oli kirjan kiinnostavin osa.

Olen kuullut, että Baby Jane on parempi. Toivotaan.

Aloituskappale, joka on taitettu kuten olen sen alle kirjoittanut, pois lukien kursiivi:

Minun
ensimmäinen
kertani oli erilainen. Olin luullut, että se olisi kamalaa, sotkuista, likaista ja limaista. Olin luullut, että sisältäni tulisi verta ja vatsaani koskisi kahta kauheammin. Olin luullut, etten koskaan tulisi siihen, en pystyisi, en haluaisi, mutta kun korviini alkoivat sattua ritisevien vatsanpeitteiden äänet, ruumiini päätti puolestani. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. (Bazar Kustannus, 9. taskukirjapainos, 2010. s.7.)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Neil Gaiman, Neverwhere

Jätin blogitekstin kirjoittamatta edellisestä lukemastani kirjasta, Yuval Noah Hararin Sapiensista , koska A) olin vähemmän yllättävästi turhan kiireinen, B) kirjasta on jo sanottu paljon ja C) se linkittyy osin tämänhetkisiin tietokirja-/tutkimusintresseihini enkä halua höpistä niistä liikoja, koska epäilen niiden puuduttavan monia. Mutta Neil Gaimanin Neverwhere ei liity mitenkään mihinkään, mihin käytän ”puoliammatillisenergiaani” ja aikaani, ja kenties juuri siksi kirjan kanssa kestikin pitkään. Pidän Gaimanin tyylistä, koska kaikki häneltä aiemmin lukemani (joskin tuota ”kaikkea” on varsin vähän) on ollut erittäin huolellisesti kirjoitettua. Hänellä on kyky tehdä aikuisillekin kirjoitetusta kirjasta lapsekkaan, sadunomaisen ja maagisen oloinen – erityisesti tämä onnistui hienosti The Ocean at the End of the Lane -romaanissa, jonka luokitteleminen YA:ksi tai vastaavasti aikuisten kirjaksi on väärin. Koska halusin lukea (tai, oikeammin, kuunnella, koska nappasin tämän ääni...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Robert A. Heinlein, Stranger in a Strange Land

Olen kohta lukenut kaikilta klassisen scifikirjallisuuden suurnimiltä vähintään yhden kirjan. Mikäli joku pitää kirjaa, niin Isaac Asimov on vielä tutustumatta, mutta Arthur C. Clarke, Ray Bradbury ja nyt Robert A. Heinlein ovat tulleet ainakin pinnallisesti tutuiksi. Kolmikosta suosikkini on Bradbury, jonka erinomainen romaani Fahrenheit 451 ei ole vanhentunut hetkeäkään vuoden 1953 jälkeen ja on ajankohtaisempi kenties nyt kuin koskaan ennen (joskin kirja on, ironisesti, kokonaisvaltaisen väärinymmärretty sensuurin vastaiseksi kirjoitukseksi, kun oikeasti se suomii viihteen kokijoiden älyllistä laiskistumista – sanoma, jota laiskat versioinnit ja tulkinnat alleviivaavat). Robert A. Heinleinin pääteoksiin lukeutuva Stranger in a Strange Land on vanhentunut, pahasti, mutta sen syyttäminen ikääntymisestään ei ole niinkään syytös kuin havainnointi. Kirjan ytimessä on Valentine Michael Smith, joka on syntynyt ja kasvanut Marsissa marssilaisten keskuudessa, vaikka on itse ihminen...
Lähetä kommentti
Lue lisää