Siirry pääsisältöön

Stephen King, End of Watch

Stephen Kingin Bill Hodges -trilogia on paska. Älkää tuhlatko aikaanne. Sanon tämän vain ja ainoastaan sen takia, että trilogian viimeinen osa, End of Watch, on niin typerä. Okei, ei se ensimmäinen (Mr. Mercedes), saati toinen (Finders Keepers), ollut kovin kummoinen myöskään, mutta kolmannen jälkeen ne tuntuvat mestarillisilta jännäreiltä. King on tehnyt hirmuisen läjän parempia kirjoja, ja tuosta läjästä löytyy parempia dekkarimaisia romaaneja kuin mitä Hodges-trilogian päätösosalla on tarjottavana.

Koska puhun trilogian kolmannesta osasta, juonesta puhuminen ilman mitään spoilereita on mahdotonta, mutta tämän tekstikappaleen aikana keskityn spoilerittomiin proosateknisiin ongelmiin. Kingin proosa on edelleen sitä samaa kuin viimeisen noin neljänkymmenen vuoden ajan eli mitään suurempaa vikaa siinä ei ole – etenkin, jos englanniksi lukee. Muutamia hauskoja oivalluksia, muutoin riittävää ”viihdekirjallisuuteen” sopivaa suoraviivaista kerrontaa. Tekstin itsensä puolesta End of Watchia lukisi kyllä, vaikka muutamia todella rasittavia ratkaisuja kirjassa onkin: esimerkiksi sivulla 192 Hodges tekee lupauksen, jota seuraa kertojan kommentti ”but that is a promose he’s not able to keep”, joka, kuten arvata saattaa, päättää luvun ja heittää ilmoille koukun, jonka on tarkoitus vetää lukija mukana. Minulle vastaavat ennakoinnit tuntuvat epätoivoisen kirjailijan hätäkeinoilta, koska hän pelkää, ettei tarinan luontainen suunta, rytmi tai intensiteetti tahdo pitää lukijoita kiinnostuneina tapahtumien kulusta (koska, kun puhutaan ”viihdekirjallisuudesta”, tapahtumat eli juoni on se, mihin pääasiassa kiinnitetään huomiota). Onneksi muita vastaavia heittoja ei ole kuin siellä-täällä, joten lukukokemus ei niiden takia mene pilalle. (Tästä eteenpäin lipsun jo spoileri-alueelle.) Vastaavasti on mainittava, että sivulla 174 oleva sananvaihto Bradyn ja lekurin välillä sisältää heittämällä kirjan ovelimman oivalluksen:
            ”You’re a Frankenstein!”
            ”Don’t confuse the monster with the creator”, Brady says.
Jälleen, ei mitään nerokasta, mutta silti ihan näpsäkkä heitto. Ehdottomasti kirjan parhaat virkkeet.

Kirjaa on nyt tullut melkein jo kehuttua, joten on aika vetää kaikki kehunkaltaisetkin pois ja paneutua juoneen. Kahdessa ensimmäisessä Hodges-kirjassa fokuksessa on keskinkertainen dekkari-/jännärijuoni, jossa etsitään murhaajaa ja mysteerirahan lähdettä – siis niin tavanomaista dekkarimatskua kuin voi olla – joten millä tempulla King vetää maton lukijoiden alta? Yliluonnollisella elementillä, totta kai, onhan hän Stephen King. Minua siis ei (toisin kuin monia dekkarilukijoita, uskoisin) haittaa yliluonnollisen elementin olo kirjoissa, mutta ongelmani on se, ettei tuo elementti sovi Hodges-trilogiaan ja että tuo samainen elementti on niin saatanan tylsä. Siis, oikeasti, onko väsyneempää ratkaisua kuin telekinesia? (Yhdistettynä spirituaaliprojektioon – yksisanainen kuvaukseni on kiinnostavampi kuin se, miten asia kirjassa kerrotaan.) Ihan loputtoman typerä ratkaisu, joka haiskahtaa jälleen epätoivoisen kirjailijan kikalta saada vakavasta aivovammasta kärsivä pahis pois sellistään.

Pahiksista puheenollen: End of Watchissa on kahdenlaisia hahmoja, hyviksiä ja pahiksia. Hyvikset ovat niin läpikuultoisen puhtoisia ja ”sympaattisia”, että ihan oksettaa. Hyviksillä ei ole heikkouksia, paitsi pakollinen Mary Sue -oikku – tämä koskee jopa sivuhahmoja, vaikka he olisivat alle kymmenellä sivulla, sillä jos joku tekee kansalaisvelvollisuutensa, hänen täytyy olla tähtioppilas koulussa, joka haluaa yliopistoon pelaamaan koripalloa, jotta hän voisi auttaa perheensä pois slummiutuvasta kaupunginosasta. Pahikset, puolestaan, ovat pääpahiksen riivaamia, joten pelkästään pahoja… ja tämä pahuus on, yleensä, peräisin jostakin heidän heikkoudestaan (lekurin halukkuus käyttää kokeilematonta lääkettä jne.). Vain yksi hahmo ei sopinut tähän jakoon, sillä poliisifrendin pari oli (loppuratkaisuun asti, tietenkin) poikkiteloin supersankari-Hodgesin, messiaanisen Jeromen ja ”oikukkaan” Hollyn kanssa, koska hän haaveili poliisipäällikön virasta. Tämä, tahdon huomauttaa, on moraalisesti harmain hahmo koko kirjassa.

Voisin vuodattaa vielä useista asioista, jotka olivat joko typeriä tai tarpeettomia tai tarpeettomia ja typeriä, mutta jääköön tekemättä. Aikaa voi käyttää paljon parempaankin. Lyhyesti voi sanoa, että End of Watch on paskimpia Kingin kirjoja. Haluan lopettaa tekstin huomioon siitä, että End of Watch valittiin Goodreadsin lukijoiden keskuudessa vuoden 2016 parhaaksi jännäriksi. Tiesin jännärien tason olevan alhainen, mutta en halua edes kuvitella kuinka surkeita ne kaikki muut olivat. Luultavampaa on, että demokratia ei toimi… ainakaan parhaita kirjoja valittaessa.

Aloituskappale, jossa on (tietenkin) vain yksi virke:

It’s always darkest before the dawn. (s.1, pokkaripainos 2017.)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Markku Ruotsila, Sydänmaiden kapina & Markus Tiittula, Valkokaavuista punahattuihin

Olen pitänyt blogin kanssa pienimuotoista hiljaiseloa, koska olen keskittynyt lukemaan teoksia, jotka sivuavat erästä kirjaprojekti-ideaani enkä täten halua/aio kirjoittaa niistä blogitekstejä. Siitä huolimatta olen löytänyt kelvollisesti aikaa lukea kaikkea muutakin, niin sanotusti vähemmän relevanttia. Päädyin lukemaan kaksi Trumpia ja jenkkiläistä (ääri)oikeistoa ruotivaa kirjaa, joiden lähestymistavat ovat niin erilaiset, että en voi vastustaa kiusausta vertailla niitä. Kirjoista ensimmäinen, Markku Ruotsilan Sydänmaiden kapina, on kaksikosta akateemisempi. Sydänmaiden kapina pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi Donald Trump valittiin presidentiksi – minkälaisia historiallisesti rakentuneita äänestäjäkuntia hän onnistui houkuttelemaan taakseen? Ruotsilan lähestymistapa on varsin tyypillisen akateemista eli (suhteellisen) puolueetonta ja erittäin huolellisesti perusteltua. Jokainen pääluku päättyy siihen, kuinka Ruotsila linkittää Trumpin yhteen käsittelemänsä aihe

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri

Ari Väntänen, Stone

Ei ole kovin kontroversiaali mielipide sanoa, että Stone oli mainio yhtye, jonka merkitystä suomalaiselle metalliskenelle on vaikea yliarvioida. Etenkin No Anesthesia! (1989) kuuluu jokaisen suomalaisen metalidiggarin kokoelmiin – se on samaan aikaan hauska, kiivas että koukeroinen levy, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen. Siinä, eipähän tarvitse lukea kolmesataasivuista bändihistoriikkia. Olen vittumainen, koska olen kyllästymässä bändi- ja muusikkohistoriikkeihin. Ari Väntäsen kirjoittama Stone on niin hyvä bändihistoriikki kuin bändihistoriikki voi olla, mutta ongelma on siinä, että bändihistoriikin tasokatto on matalalla. En tiedä muista, mutta ainakin itse alan olla lopen uupunut samaa kaavaa toistaviin bändikirjoihin: ensin kerrotaan pääjehujen lapsuudesta, jossain välissä innostutaan musasta ja soittamisesta, sitten treenaillaan paljon, pian levytetäänkin ja keikkaillaan, kunnes homma loppuu tai saavuttaa kirjoitushetken. Sekaan ripotellaan maun mukaisesti anekdoott