Sofi Oksanen, Baby Jane

Sofi Oksanen -haasteeni jatkuu Baby Janen muodossa. Valjun vaikutelman tehneen Stalinin lehmien jälkeen toivon, että Baby Janessa olisi fiksattu monia tai ainakin joitakin suurimmista ongelmista esikoisen kanssa eli etenkin, että jokaiseen ilmansuuntaan rönsyilevä tarina olisi saatu fokusoitua yhteen tarinalinjaan ja pääteemaan. Proosassa ei ollut mitään vikaa alun alkaenkaan, joten siihen ei tarvitse muutoksia juuri tehdä, mutta kunhan tarinankerronnan konstit olisivat paremmin hallussa…

Monessa asiassa Baby Jane on parempi kirja kuin Stalinin lehmät: se keskittyy yhteen päähahmoon, yhteen pääteemaan, yhteen tarinalinjaan – joka on hyvin samankaltainen kuin esikoisen kiinnostavin osuus (syömishäiriökuvaukset) – ja sivumääräkin on pudonnut alle puoleen esikoisen melkein viidestäsadasta sivusta. Baby Jane fokusoituu päähahmoon, hänen paniikkihäiriöiseen tyttöystäväänsä Pikiin, tämän taloudenhoitajaystävään Bossaan ja heidän jonkinsorttiseen triangelidraamaansa. Päähahmo (jonka nimi meni minulta ohi, vaikka se on saatettu jossain välissä mainita) sairastaa itse masennusta ja hän hankkii elannon Pikin kanssa kauppaamalla teksti-tv:n välityksellä käytettyjä pikkuhousuja, sukkiksia ja tamponeja. Pokkaripainoksen takakansitekstissä kuvataan hahmoja ”ajautuneena hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle” ja jo pelkästään tämä kuvaus on kiinnostavampi kuin kaikki isoäidin suvun traumat 1940-luvun Virossa Stalinin lehmissä. Lisäksi hattua on pakko nostaa siitä, että nyt, toisin kuin viimeksi, tarina on jäsennetty fiksummin viiteen suunnilleen yhtä pitkään osaan, siinä missä esikoisen kaksi kolmesta osasta olivat yhteensä noin viitisenkymmentä sivua.

Kaikki tämä kuulostaa, toivon, siltä, että pitäisin Baby Janea Stalinin lehmiä parempana romaanina, mutta siinä olisit väärässä. Syy on varsin yksinkertainen: Baby Jane on aivan julmetun tylsä kirja. Idea ja teemat ovat kiinnostavia, mutta kirja ei lähde koskaan kunnolla liikkeelle. Asiat eivät tapahdu luontevasti, vaan puolivälin point-of-no-return (sanoisin mikä tapahtuma, mutta kirjan lukeneet varmaan tietävät mistä puhun ja lukemattomat vain spoilaantuisivat) tulee puskista, perustelematta ja ennakoimatta eikä se tunnu kuuluvan samaan kirjaan kuin hitaasti jännitettä kerryttänyt ihmissuhdedraama ennen ja jälkeen sen. Stalinin lehmissä, ongelmistaan huolimatta, Oksanen kuvasi kiinnostavasti Neuvosto-Viron tilaa, sen muutosta itsenäisyyden myötä, käsitteli itätyttöteemaa (joka nousi pari päivää sitten jälleen pinnalle, kiitos Oksasen Melania Trumpille osoittaman kirjeen) ja maalasi päähahmon suhteesta syömishäiriöönsä tavanomaisesta poikkeavan, mikä teki siitä kiinnostavaa. Ei Baby Janessa: hahmot ovat surkeita, koska ovat surkeita ja surkuttelevat surkeuttaan, kunhan taas vetävät päät täyteen, kuuntelevat Courtney Lovea ja diilaavat likaisia alusvaatteitaan. Tarina ei mene mihinkään – tai siltä se ainakin tuntui – ja vaikka luin kirjan loppuun eilen, minulla on vaikeuksia kuvailla ainuttakaan kohtausta siitä, kun taas useita viikkoja sitten lukemani Stalinin lehmät jätti monia mielenkiintoisia tilanteita takaraivoon.

Tätä kaikkea on, jälleen, varsin kitkeränsuloista kirjoittaa, koska Baby Janessa on hyvän romaanin ainekset. Siihen pitäisi saada kiinnostavampi ja vetävämpi jännite päähahmojen välille sekä jokin koukku, joka vetäisi lukijan mukanaan ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Nyt tuota koukkua – kuuluisaa Mysteeriä, jota toisinaan pilkkaan – väläytellään aina silloin-tällöin, mutta liian myöhään, liian vähän, liian teennäisesti ja liian epäselvästi. Lisäksi, minulle kysymys siitä, miten parisuhde hajoaa, ei ole niin kiinnostava kuin päähahmojen mielenterveysongelmat ja niiden ylenkatseinen sivuuttaminen yhteiskunnan toimesta. Ilmeisesti twistiksi tarkoitettu lopetuskin lässähtää, kiitos toisaalta liian ennalta-arvaamattoman ja toisaalta liian tyhjästä tempaistun käänteen, jota en mainitse, koska se olisi spoileri. Saattaa olla, että koska kirja ponnistaa Bette Davisin elokuvasta Mitä tapahtuikaan Baby Janelle, lähdemateriaalin tunteminen helpottaisi, mutta minusta romaanin pitäisi kyetä seisomaan myös omilla jaloillaan, sen pitäisi olla järkevä itsenäisesti ja olla kiinnostava ilman lähdemateriaalin tuntemustakin.

Hyvän Sofi Oksasen romaanin metsästys jatkuu piakkoin Puhdistuksella. Sen nyt ainakin luulisi olevan hyvä, kiitos Finlandia-palkinnon ja kansainvälisen menestyksen. Toivoa sopii.

Ylipitkän avauskappaleen pari ensimmäistä virkettä:

Piki oli ehdottomasti kaupungin coolein lepakko, kun tulin Helsinkiin nuorena tyttönä ja naisten suhteen täysin kokemattomana. Piki oli minua kymmenen vuotta vanhempi ja oli jo ehtinyt nähdä kaiken Helsingin homomaailmasta. Nykyisten ja jo kaatuneiden homobaarien tiskit hän oli kolunnut ja pessyt milloin kaatuneilla tuopeilla, milloin omalla oksennuksellaan, milloin nokkavan pikku rekan nenäverellä. Hän oli osallistunut vapautuspäiville ja marssinut kulkueissa ja notkunut Gambrinissa ja hänen kuvansa virnisteli Seta-lehdessä. Ja hän tunsi kaikki ja kaikki tunsivat hänet. (Silberfeldt, pokkaripainos 2011. S. 11.)