Yasunari Kawabata, Lumen maa

Minulla on yksi bucket list -tyylinen tavoite: lukea jokaiselta kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaneelta vähintään yksi kirja, jos vain kielipääni riittää (eli kirjoja on käännetty suomeksi ja/tai englanniksi). En pyri tavoitteeseeni tällä hetkellä mitenkään järin aktiivisesti, mutta vähitellen, kirjailija kerrallaan; pika-arvion mukaan olen tähän mennessä lukenut noin kymmentä eri nobelistia eli urakkaa on vielä jäljellä.

Yasunari Kawabata sai palkinnon 1968 ja hänen pääteoksenaan pidetään 1930-luvulla kirjoitettua Lumen maata, joka oli, takakansitekstin mukaan, ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani – joskin suomennos on tehty englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta. Ilmeisesti japanista kääntäminen on jollakin EU-direktiivillä rajoitettua touhua, koska Haruki Murakamia käännettiin englannin kautta vielä 2010-luvulla. Monet varmaan tietävätkin, että pidän suuresti Murakamista, jota veikkaan (vaikka en aio laittaa rahaa veikkaukseni tueksi) seuraavaksi japanilaiseksi kirjallisuuden nobelistiksi, ja koska kosketuspintani japanilaiseen nykykirjallisuuteen on tähän saakka rajoittunut vain yhteen kirjailijaan, otin Lumen maan vastaan mielenkiinnolla ja kovin odotuksin.

Lumen maa on tyyliltään minimalistinen ja vaikeaselkoinen. Kirjan noin sataan viiteenkymmeneen sivuun mahtuu vain vähän varsinaisia tapahtumia, runsaasti näennäisen poukkoilevaa dialogia ja hahmoja käyttäytymässä vähintäänkin eriskummallisesti. Tarina kertoo tokiolaisesta Shimamurasta, joka menee vuoristoisessa ”Lumen maassa” (oikea nimi pohjoisjapanilaiselle vuoristoseudulle) sijaitsevaan kylpylään, ja hän tapaa geisha-Komakon, joka rakastuu häneen palavasti. Shimamura tekee kolme reissua kylpyläkaupunkiin noin puolentoista vuoden aikana ja Komako nalkuttaa hänelle siitä, ettei hän vieraile useammin ja… On kirjoja, joiden juonta ei voi tiivistää, ja Lumen maa kuuluu tuohon ryhmään.

Yksi pääsyy siihen, miksi Lumen maa tuntuu tiivistämisen ja selittämisen tuolla puolella oleskelevalta opukselta, on sen kerrontatyyli, jossa lauseet ovat lyhyitä ja ne keskittyvät (näennäisen?) merkityksettömien huomioiden osoittamiseen. Sitä voisi verrata – kuten suomentaja Yrjö Kivimies jälkisanoissaan tekeekin – haiku-runoon, jossa vähällä sanotaan paljon. Minimalismissa ei ole mitään vikaa, mutta se voi olla myös äärettömän rasittavaa luettavaa, jos ei ole oikeassa mielentilassa tai riittävästi perillä kulttuurisesta ympäristöstä, jossa minimalistinen teksti on tuotettu. Anna kun yritän selittää tätä hieman kahden esimerkin kautta.

Lumen maan dialogi tuntuu monesti päättömältä, koska asiasta ja lausunnosta loikataan toiseen ilman mitään lukijalle (=minulle) välittyvää syytä. Jäin monia kertoja pohtimaan, että oliko milloin minkäkin dialogin epäloogisuus epäloogista 1930-luvun Japanissa, olisiko se sitä japanilaiselle lukijalle nykyään vai missasinko vain jonkun piilotetumman merkityksen. Ajallinen, kulttuurinen ja kielellinen välimatka luovat luvattoman monia tasoja mahdollisuudelle ymmärtää kirjaa väärin, enkä voi sanoa ymmärtäneeni kirjaa kovin hyvin. Jos tuntisin japanilaista kulttuuria paremmin, perehtyisin vuoristogeishailmiöön syvällisemmin ja lukisin kirjan alkukielellä, se voisi olla (ja varmaan onkin, Nobelia ei kevein perustein jaella) nerokas.

Mainitsin edellisessä kappaleessa vuoristogeishat, jollainen tarinan naispääosa Komako on. Mielikuvani geishoista on luultavasti värittynyt tai vääristynyt, mutta olen aina kuvitellut, että he olivat/ovat erittäin suuresti kunnioitettuja seuraneitejä, mahdollisesti vain aatelisille tai yläluokalle varattu platonisella tavalla esteettinen viihdyke; tiukasti kontrolloitu ja tarkoin sanktioitu, vain eliiteille varattu seura. Lumen maassa vuoristogeishat ovat glorifioituja huoria, joten Komakon rakastuminen Shimamuraan on säädytöntä, koska hän tekee geishan työtään maksutta ja ihmiset juoruavat. Minulla meni tovi päästä perille tästä, paljolti tietämättömyydestä kumpuavan ennakkoasenteeni takia, mutta käsittämisen jälkeenkin Komakon käytös tuntui irrationaaliselta – en tiedä oliko se tarkoituskin syistä, jotka selitin jo.

Proosa on hienoa, siitä ei pääse mihinkään, mutta silti Lumen maasta jäi päällimmäiseksi muistikuvaksi hämmennys ja jatkuva itsetutkiskelu siitä, olenko vain liian tyhmä tai tietämätön tai kykenemätön ymmärtämään kirjan syvyyttä ja tarinan vähäeleisyyttä. Vastaus: luultavasti.

Aloituskappale:

Juna vieri pitkästä tunnelista Lumen maahan. Maa loisti valkoisena yötaivaan alla. Juna pysähtyi eräälle pikkuasemalle. (Suom. Yrjö Kivimies. Keltainen pokkari -painos 2017. S. 5.)