Bea Uusma, Naparetki. Minun rakkaustarinani

Oli erinomainen ratkaisu lopettaa Jessie Burtonin The Miniaturist kesken, koska siten saatoin tarttua Bea Uusman Naparetki. Minun rakkaustarinani -kirjaan, jonka lukukokemus on ollut sykähdyttävimpiä useaan kuukauteen. Odotukseni olivat korkealla jo valmiiksi, kiitos lukuisten kehujen, mutta silti kirja yllätti laadullaan. Uusma kirjoittaa hyvin ja kerrottu tarina on erittäin mielenkiintoinen.

Naparetki kertoo Uusmasta, joka innostuu 1990-luvun puolivälissä Andrée-retkikunnasta ja sen mystisestä kohtalosta. Kirjassa käydään yksityiskohtaisesti läpi niin retkikunnan vaiheet kuin Uusman tutkimusprosessin saamaat muodot. Kolmihenkinen Andrée-retkikunta lähtee vuonna 1897 ylittämään pohjoisnapaa kuumailmapallolla, tarkoituksena oleskella korissa viikkokaupalla, pudottaa poiju pohjoisnavalle ja jatkaa siitä matkaa tuulten mukana kohti sivilisaatiota. Homma menee pieleen jo nousussa, kun käytännössä kaikki laahausköydet irtoavat; ilmapallo vuotaa kuin siivilä; mitään ei ole testattu etukäteen, ainakaan riittävästi, ammattitaitoisesta valmistautumisesta puhumattakaan. Kukaan miehistä ei ole naparetkiekspertti. Lopulta he kuolevat lyhyen ajan sisään Valkosaareksi nimetyllä maaläntillä eikä kukaan tiedä, mikä oikeastaan miehet tappaa: Nils Strindberg on kuollut (oletettavasti) ensin, sillä hänet on haudattu ja hänen omaisuuttaan on August Salomon Andréen (retkikunnan johtajan) taskussa ja kolmas miekkonen (jonka nimeä en osaa kirjoittaa oikein) nukkuu teltassa. Kolmikon ruumiit löydetään kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja mysteeri on kiehtonut siitä alkaen etenkin ruotsalaisia; vertailukohdat vaikkapa Viiltäjä-Jackiin ja Bodomin järven murhiin tulevat mieleen, vaikka kahdessa vertailukohdassa on todistettavasti tapahtunut rikos, kun retkikunnan kohtalo on epäselvempi.

En kerro kirjan juonesta tämän enempää; melkein kaikki edellisessä kappaleessa mainitsemani tulevat selville ensimmäisten sivujen aikana. Sen sijaan keskityn enemmän Andrée-mysteeriin itseensä, koska se on mielestäni likipitäen täydellinen mysteeri: yksityiskohtia löytyy (kolmikon päiväkirjat ovat säilyneet), teorioita on heitelty laidasta laitaan (näin jokainen voi valita oman suosikkinsa) ja lopullista vastausta ei ole mahdollista löytää ilman aikakonetta tai kudosnäytteitä. Pelkästään se, että kolme ihmistä on kuollut eikä kukaan tiedä miksi, ei ole riittävän vahva mysteeri houkuttamaan ainakaan minua – ihmisiä kuolee jatkuvasti, etenkin kirjallisuudessa – mutta juuri retkikunnan yksityiskohtien määrä on ällistyttävä: heiltä jäi jäljelle päiväkirjoja, almanakkoja, valokuvia, satoja kiloja varusteita ja kun leiriin kolmekymmentä vuotta myöhemmin saavutaan, paikka on valokuvattu ja dokumentoitu huolellisesti. Kuka vain, joka on halukas ja valmis paneutumaan yksityiskohtiin, voi yrittää kehittää oman teoriansa siitä, mihin kolmikko kuolee. Itse pidän mielenkiintoisena huomiona sitä, että Andrée, joka piti päiväkirjaa säntillisesti jokaisena päivänä matkan aikana, lopettaa kesken arviolta päivää tai kahta ennen kuolemaansa: mitä järkyttävää/yllättävää saarella on tapahtunut, että hänen muistiinpanojen kirjoittaminen on loppunut niin äkisti – etenkin, kun ottaa huomioon, että viimeisissä säilyneissä merkinnöissä sävy on suhteellisen optimistinen (tilanteen huomioon ottaen)? Uusman antama selitys/teoria tuntuu uskottavalta, mutta eiköhän sillekin ole skeptikkonsa.

Toinen osa kirjaa on se, jossa kerrotaan Uusman pakkomielteenomaisesta tutkimuksesta. Hän soittelee vanhoihin puhelinnumeroihin, jotka ovat yli sata vuotta aiemmin kuuluneet retkikunnan jäsenille, haastattelee elossa olevia jälkeläisiä ja kaikkea muuta tarpeetonta. Kirjaa lukiessa tulee mielikuva, että Uusma osaa kaiken kolmikon elämistä ulkoa ja on obsessoitunut tietämään kaiken retkikunnasta ja sen osallistujista. Hän jopa opettelee uuden ammatin voidakseen selittää mysteeriä paremmin. Tämä kuvaa mielestäni, joskin äärimmäisessä muodossa, historiantutkimusprosessia, vaikka en ole ollut itse yhtä maaninen omissa projekteissani.

Naparetki saa vahvan suosituksen. Samalla myös kirjasta kiinnostuneille varoitus: hankkikaa kovakantinen tai jättipokkaripainos kirjasta, sillä (lukemastani) pokkarista on vähennetty kuvia, visuaalista ilmettä on karsittu ja kirja taitettu sopimaan uuteen asuun. Pokkari on nautittava luettava tällaisenakin, mutta koska Uusma on alun perin koulutukseltaan graafikko/kuvittaja, hänen alkuperäisellä taitolla/graafisella ilmeellä on enemmän merkitystä kuin normaalin kirjan suhteen.

Aloituskappale, joka on melkoinen mammutti:

Minä vihaan palelemista. Joudun paniikkiin jo pelkästä ajatuksesta olla ilman käsineitä tuulessa. Pakkasella pysyttelen mieluiten sisällä. Aiemmin minä olin kuvittaja. Sitten kouluttauduin lääkäriksi. Minä ostan lämpimiä sukkia lapsilleni, jottei heidänkään tarvitse palella. Lojun tuntitolkulla kylpyammeessa. Minä täytän tiskikoneen. Minä en jaksa täyttää tiskikonetta. Minulla on bussikortti ja ovikoodi ja kiinteäkorkoinen asuntolaina. Minulla on almanakka ja lenkkisoittolista ja joka päivä – viidentoista vuoden ajan – olen kaivannut autiolle saarelle, Pohjoisen jäämeren valkoiselle kaistaleelle. Saari on täysin asumaton, ja sitä peittää jäätikkö, jonka reunat viettävät luotisuoraan alas veteen, kuin kallioseinämät. Sitä tavataan kutsua saavuttamattomaksi saareksi, sillä se on aina ajojäiden saartama. Kolme kertaa olen yrittänyt matkustaa sinne, mutta joka kerta, kun olemme olleet melkein perillä, meidän on ollut pakko kääntyä takaisin, sillä muuten alustamme olisi uhannut juuttuminen jäihin ja joutuminen valtavien, mintunvihreiden jäälauttojen puhkomaksi. Saarella ei kasva mikään, mutta kauimpana eteläkärjessä on kapea kivien peittämä ranta, pieni mereen pistävä kieleke, jossa maa on paljas. Rannalla ei ole mitään, vain kivimurskaa ja soraa, jokunen yksittäinen ajopuu, ja juuri tälle rannalle haluan – ei, en halua, vaan minun on pakko päästä. (Suomentanut Petri Stenman, pokkaripainos 2017, s.7.)