Siirry pääsisältöön

Jessie Burton, The Miniaturist

Viime aikoina on tullut luettua paljon raskaita ja vaikeaselkoisia ”korkeakirjallisia” (inhoan sanaa, mutta menkööt) romaaneja, joiden kanssa on painittava ja jotka ovat olleet lähtökohtaisesti todella hienoja teoksia. Halusin kuitenkin vastapainoksi jotakin muuta – kevyempää, juonivetoisempaa ja koukuttavampaa mutta laadusta tinkimättä. Jotakin sellaista, jota voisin lukea hyvällä omatunnolla työmatkoilla ja vessareissuilla varsinaisten ”no nytpä otan tunnin aikaa lukeakseni romaania” -pyrähdysten sijaan. Muutaman kollegan suosituksesta tartuin Jessie Burtonin The Miniaturistiin, josta olen kuullut (useasta suusta) hyvää ja jonka käsittelemä historiallinen aikakausi (1600-luvun lopun Alankomaat/Amsterdam) on erilainen ja kiinnostava, kun vertaa tavanomaisiin historiallisiin romaaneihin sotakausista yms. Erään kollegan mukaan kirjaa ei vain voinut laskea käsistä, kun siinä oli päässyt alkuun.

Lopetin The Miniaturistin lukemisen kesken. Luovutin ensimmäisen osan päätöksessä, suunnilleen sivun 150 kohdalla. Tarinassa ei ollut (riittävää) koukkua, proosa oli keskinkertaista, päähahmo passiivinen (hän taisi tehdä jotain itse ensimmäisen kerran n. sivun 70-80 paikkeilla) ja lopulta kamelin (vai peuran? huehue) selkärangan katkaisi ensimmäisen osan päättänyt ”twisti”, jonka olin onnistunut ennakoimaan jo ainakin 50 sivua aiemmin.

Tarina kertoo Nellasta, joka 18-vuotiaana tulee äveriään amsterdamilaiskauppiaan vaimoksi ja saa häälahjaksi nukketalokabinetin, joka on täydellinen kopio uudesta kotitalosta. Aviomies on etäinen, appisisko pomotteleva ja talouden miespalvelija tummaihoinen – erittäin tavanomaisia elementtejä, kun halutaan kertoa semikauhisteleva tarina menneisyyden ihmisten ennakkoluuloista jne. Tätä teemaa alleviivataan mainitulla mutta määrittelemättömälläni juonikäänteellä. Tarinan kiinnostavin osa oli nukkekaappi ja nukkemestarilta (väännökseni kirjan nimestä) saapuvat nuket, mutta jos tämän ensimmäisen twistin aavistamiseen käyttämäni Nostradamus-visioni pätee myöhempiinkin osiin kirjasta, nukkemestarin identiteetin ja motiivien paljastuminen ei ole niin jännittävää, että kahlaisin melkein kolmesataa sivua lisää tätä keskinkertaisuutta.

Tavallaan haluaisin pitää Burtonin kirjasta, mutta minusta ”kuka nukkemestari on” ei ole riittävän hyvä koukku kirjalle, ainakaan tässä kirjassa. Se, että ihmisten kesken on salaisuuksia ja että kaikkea ei ensimmäisten päivien aikana kerrota talouteen saapuneelle teinitytölle, on mielestäni luonnollista eikä myöskään toimi hyvänä koukkuna. Minulle, edelleenkin, pelkkä juonen rakentuminen kaikkivoivan Mysteerin varaan ei aina riitä, jos Mysteeri ei ole aidosti kiinnostava ja hyvin rakennettu. Oikeasti kirjan vahvin koukunkaltainen on takakansitekstissä, jossa povataan, että nukkemestari ”pitää talouden kohtaloa käsissään, mutta tuhoaako vaiko pelastaako hän heidät?” Tämäkin voisi olla kiinnostavaa, jos A) vastaavaa ”meidän kohtalomme riippuu siitä-ja-siitä arvaamattomasta henkilöstä, mitä hän tekeekään!” -juonta ei olisi toistettu aivan liikaa ja B) mainittu asetelma tulisi ensimmäisen reilun kolmanneksen aikana mukaan.

Ei, en halua ja jaksa kahlata The Miniaturistia lisää, mutta taidan olla mielipiteessäni vähemmistössä, ainakin kun kirjailijan ja kirjan jättimäistä suosiota tarkastelee. Joku eittämättä ajattelee, että tietenkään tuo karvainen hevari ei tykkää tämmöisestä naisten kirjasta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kirjan viihdyttävyyden kanssa – ja, lisäksi, Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä (joka on takuulla enemmän ”naisten kirja” kuin The Miniaturist) oli kirjana parempi, kiitos Rönkkösen nasevan proosan. Eiköhän heitetä koko miesten ja naisten kirjallisuus -jaottelu hevon helvettiin, ainakin tästä blogista, jookosta?

Aloituskappale, joka ei ole yhden virkkeen mittainen:

The funeral is supposed to be a quiet affair, for the deceased had no friends. Bur words are water in Amsterdam, they flood your ears and set the rot, and the church’s east corner is crowded. She watches the scene unfold from the safety of the choir stall, as guildsmen and their wives approach the gaping grave like ants toward the honey. Soon, they are joined by VOC clerks and ship’s captains, regentesses, pastry-makers – and him, still wearing that broad-brimmed hat. She tries to pity him. Pity, unlike hate, can be boxed and put away. (Pokkaripainos 2015, s. 1.)

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kimmo Tuominen, Pimeän verkon oraakkeli

Kyberpunk on scifin alagenrenä haastava, koska vaikka se on periaatteessa dystopiakirjallisuuden variantti, se toimii silti omilla säännöillään. Kyberpunk on juonivetoista, nopeatempoista ja korkealentoista scifiä, jossa reaali- ja virtuaalitodellisuudet sekoittuvat, ihmiset ovat koneita ja koneet ihmisiä ja niin edelleen. Niiden kuvailemat maailmat ovat neonväreissä kahlaavia metropoleja, joissa suuryritykset hallitsevat ja ihmishenki on halpaa – kuin villiä länttä, mutta nihilistisemmin. Yleensä kyberpunk-romaanit ovat lyhyitä, intensiivisiä ja idearikkaita. Kimmo Tuomisen Pimeän verkon oraakkeli on harvinainen tapaus siinä, että se on suomalaista kyberpunkia. Sääli, että se ei ole kovin hyvää kyberpunkia, vaan se tuntuu menevän useammin kuin kerran sieltä, missä aita on matalimmillaan. Kaikki ensimmäisessä tekstikappaleessani mainitsemani perustyylipiirteet ovat mukana: dystopinen, mustalla huumorilla* kyllästetty maailma, jossa ihmishenki on halpaa ja kaikki on (suuryri...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Sven Lindqvist, Tavoitteena kansanmurha

Pidin suuresti Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat -kirjasta, kun luin sen suunnilleen puolitoista vuotta takaperin. Kirjan sanoma oli tärkeä, tyyli poleeminen ja lähestymistapa omaperäinen – yksinkertaisesti erinomaista populaarihistoriaa. Luulin pitkään, että Tappakaa ne saatanat oli nuoren tutkijan ensimmäinen popularisointi – kansanomaistettu väikkäri – koska kirjan tyyli oli niin lennokas ja jotenkin kirjailijaääni vaikutti nuorekkaalta. Paskat, sillä Tappakaa ne saatanat katsotaan tyypilliseksi ”myöhäiskauden” Lindqvistiksi, joka väitteli tohtoriksi jo -60-luvulla; tästä opimme googlaamisen merkityksen ja mielikuvien heikkouden. Lindqvistin muut kirjat eivät kuitenkaan vaikuta niin kiinnostavilta, vaan pommittamisen historia ei houkuta minua eivätkä lisäkatsaukset imperialistisen rasismin historiaan kuulosta erityisen tuoreilta lähestymistavoilta; lisäksi hänen kirjansa ovat jo sen verran vanhoja, että niitä on haasteellista löytää mistään. Vastaani tuli kuitenkin ed...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Paul Auster, 4321

Olihan urakka. Kaksi kuukautta ja rapiat päälle – ohella toki kaikkea muutakin (mm. kaikki muut tässä blogissa käsitellyt kirjat), mutta kahden kuukauden ajan olen lukenut yhtä kirjaa ja nyt se on ohi. Tuohon aikaan ja urakkaan sisältyi 1141 sivua ja neljä tarinaa, jotka ovat todellisuudessa yksi tarina – sekä, tietenkin, Paul Austerin uusin romaani. Liioittelematta laskin kirjan käsistäni neljäkymmentä sekuntia sitten, luettuani viimeisen virkkeen viisi sekuntia aiemmin ja avasin tekstinkäsittelyohjelman jo valmiiksi auki olleella tietokoneella, joten jos tekstini tuntuu tavallista enemmän tajunnanvirtamaiselta ja fokusoimattomalta jorinalta, tässä saattaa hyvinkin olla selitys. Voin yrittää kuvailla sitä, millainen kirja Paul Austerin 4321 on, mutta en tule tekemään sille oikeutta. Se on massiivinen (duh!), koukeroinen, tunteellinen, älyllinen; se on kuin elämä, mutta silti se on täynnä kuolemaa, täynnä surua mutta myös iloa. Kirja kattaa niin valtavan tunnekirjon, että ei ...
2 kommenttia
Lue lisää