Viime aikoina on tullut luettua paljon raskaita ja
vaikeaselkoisia ”korkeakirjallisia” (inhoan sanaa, mutta menkööt) romaaneja,
joiden kanssa on painittava ja jotka ovat olleet lähtökohtaisesti todella
hienoja teoksia. Halusin kuitenkin vastapainoksi jotakin muuta – kevyempää,
juonivetoisempaa ja koukuttavampaa mutta laadusta tinkimättä. Jotakin sellaista,
jota voisin lukea hyvällä omatunnolla työmatkoilla ja vessareissuilla
varsinaisten ”no nytpä otan tunnin aikaa lukeakseni romaania” -pyrähdysten
sijaan. Muutaman kollegan suosituksesta tartuin Jessie Burtonin The Miniaturistiin, josta olen kuullut
(useasta suusta) hyvää ja jonka käsittelemä historiallinen aikakausi
(1600-luvun lopun Alankomaat/Amsterdam) on erilainen ja kiinnostava, kun vertaa
tavanomaisiin historiallisiin romaaneihin sotakausista yms. Erään kollegan
mukaan kirjaa ei vain voinut laskea käsistä, kun siinä oli päässyt alkuun.
Lopetin The
Miniaturistin lukemisen kesken. Luovutin ensimmäisen osan päätöksessä,
suunnilleen sivun 150 kohdalla. Tarinassa ei ollut (riittävää) koukkua, proosa
oli keskinkertaista, päähahmo passiivinen (hän taisi tehdä jotain itse
ensimmäisen kerran n. sivun 70-80 paikkeilla) ja lopulta kamelin (vai peuran? huehue)
selkärangan katkaisi ensimmäisen osan päättänyt ”twisti”, jonka olin onnistunut
ennakoimaan jo ainakin 50 sivua aiemmin.
Tarina kertoo Nellasta, joka 18-vuotiaana tulee äveriään
amsterdamilaiskauppiaan vaimoksi ja saa häälahjaksi nukketalokabinetin, joka on
täydellinen kopio uudesta kotitalosta. Aviomies on etäinen, appisisko pomotteleva
ja talouden miespalvelija tummaihoinen – erittäin tavanomaisia elementtejä, kun
halutaan kertoa semikauhisteleva tarina menneisyyden ihmisten ennakkoluuloista
jne. Tätä teemaa alleviivataan mainitulla mutta määrittelemättömälläni
juonikäänteellä. Tarinan kiinnostavin osa oli nukkekaappi ja nukkemestarilta
(väännökseni kirjan nimestä) saapuvat nuket, mutta jos tämän ensimmäisen
twistin aavistamiseen käyttämäni Nostradamus-visioni pätee myöhempiinkin osiin
kirjasta, nukkemestarin identiteetin ja motiivien paljastuminen ei ole niin
jännittävää, että kahlaisin melkein kolmesataa sivua lisää tätä
keskinkertaisuutta.
Tavallaan haluaisin pitää Burtonin kirjasta, mutta minusta ”kuka
nukkemestari on” ei ole riittävän hyvä koukku kirjalle, ainakaan tässä
kirjassa. Se, että ihmisten kesken on salaisuuksia ja että kaikkea ei
ensimmäisten päivien aikana kerrota talouteen saapuneelle teinitytölle, on
mielestäni luonnollista eikä myöskään toimi hyvänä koukkuna. Minulle,
edelleenkin, pelkkä juonen rakentuminen kaikkivoivan Mysteerin varaan ei aina
riitä, jos Mysteeri ei ole aidosti kiinnostava ja hyvin rakennettu. Oikeasti
kirjan vahvin koukunkaltainen on takakansitekstissä, jossa povataan, että
nukkemestari ”pitää talouden kohtaloa käsissään, mutta tuhoaako vaiko pelastaako
hän heidät?” Tämäkin voisi olla kiinnostavaa, jos A) vastaavaa ”meidän
kohtalomme riippuu siitä-ja-siitä arvaamattomasta henkilöstä, mitä hän
tekeekään!” -juonta ei olisi toistettu aivan liikaa ja B) mainittu asetelma
tulisi ensimmäisen reilun kolmanneksen aikana mukaan.
Ei, en halua ja jaksa kahlata The Miniaturistia lisää, mutta taidan olla mielipiteessäni
vähemmistössä, ainakin kun kirjailijan ja kirjan jättimäistä suosiota
tarkastelee. Joku eittämättä ajattelee, että tietenkään tuo karvainen hevari ei
tykkää tämmöisestä naisten kirjasta, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kirjan
viihdyttävyyden kanssa – ja, lisäksi, Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä (joka on takuulla enemmän ”naisten kirja”
kuin The Miniaturist) oli kirjana
parempi, kiitos Rönkkösen nasevan proosan. Eiköhän heitetä koko miesten ja
naisten kirjallisuus -jaottelu hevon helvettiin, ainakin tästä blogista,
jookosta?
Aloituskappale, joka ei ole yhden virkkeen mittainen:
The funeral is supposed to be a quiet affair,
for the deceased had no friends. Bur words are water in Amsterdam, they flood
your ears and set the rot, and the church’s east corner is crowded. She watches
the scene unfold from the safety of the choir stall, as guildsmen and their
wives approach the gaping grave like ants toward the honey. Soon, they are
joined by VOC clerks and ship’s captains, regentesses, pastry-makers – and him,
still wearing that broad-brimmed hat. She tries to pity him. Pity, unlike hate,
can be boxed and put away. (Pokkaripainos 2015, s. 1.)
Kommentit
Lähetä kommentti