Anders Rydell, Kirjavarkaat

Natsit ja toinen maailmansota tuntuvat niin kovin läpikalutulta aiheelta: holokaustin karmeus, sotatapahtumien strategiset ulottuvuudet, pahisten ja (myös) hyvisten helpohko osoittaminen… Kaikki tuntuu olevan jo sanottu ja pureksittu ja tutkittu, vaikka niinhän ei tietenkään ikinä ole. Kenties antipatiani juontaa juurensa muualta – toisen maailmansodan ylivallasta nykyisessä historiatietämyksessä, hyvin tietyntyyppisten ihmisten palavassa kiihkossa opetella kaikkien yksikköjen ja yksilöiden liikkeet ulkoa, ja, tietenkin, siitä että olin itse joskus kiinnostunut historiasta lähinnä toisen maailmansodan takia – mutta yhtä kaikki tärkeähköä tämän tekstin kannalta on se, että ennen Anders Rydellin Kirjavarkaita en muista koska viimeksi olen poiminut käsiini toista maailmansotaa tai sen syitä tai… eh, lieveilmiöitä käsittelevää kirjaa. Miksi valitsin juuri Kirjavarkaat?

Kysymykseen ei ole helppoa saati selkeää vastausta, mutta iso tekijä on tapa, jolla Rydell aloittaa kirjan: yksinkertaisella huomiolla, tarinalla joka siihen kytkeytyy ja ilmiöllä, jota tuo tarina kuvastaa. On vain kirjoittaja, pakonomaisesti vilkuilemassa repussaan olevaa kirjaa, joka on ainoa maallinen jäämistö yhdestä henkilöstä, ja kirjavarkaus. Yksinkertainen premissi, mutta silti kovin kiehtova, kiitos Rydellin hyvän tekstin ja kaltaistani bibliofiiliä läheltä liippaavan aiheen, myönnän.

Oikeasti tuo alku ei kuvaa koko opusta kovinkaan mallikkaasti, vaan Rydellin palauttama kirja ja sen kohtalo toimii pelkkänä alku- ja loppuanekdoottina, jonka tarkoituksena on sanoa kaikille lukijoille: ”tämä on edelleen tärkeää – tunnethan kuinka koskettavaa tämä kaikki on!” En sano etteikö kirjan palautuminen sen alkuperäisen omistajan lapsenlapselle olisi koskettavaa, mutta kun oikeasti Kirjavarkaat on varsin tavallinen tietokirja, jota Rydellin ympäri Eurooppaa suuntautuva matka kirjavarkauksien tapahtumapaikoille vain maustaa. Jokainen luku on suunnilleen samanlainen: Rydell saapuu eurooppalaiseen kaupunkiin, menee kirjastonhoitajan tai vastaavan juttusille, kerrotaan miten hieno kirjasto täällä joskus oli ja sitten päästään varsinaiseen aiheeseen eli Alfred Rosenbergin ja Heinrich Himmlerin masinoimaan natsi-Saksan ideologiseen (jälleen?)rakennukseen. Rydellin ”matkakertomus” on erittäin ohut tekosyy tehdä kirjasta helpommin lähestyttävä ja useammin kuin kerran loikat anekdootinomaisista jutusteluista tai lokaatioista lukujen varsinaisiin aiheisiin, jotka ovat lähtökohtaisesti temaattis-kronologisia katsauksia Rosenbergin uraan natsipuolueen pääideologina ja kirjaryöstösaaliiden liikuttelijana, tuntuvat väkinäisiltä ja koko reissaaminen kirjalle tarpeettomalta. Erityisesti Vilna-luku jää poikkeuksellisen keinotekoiseksi: tässä oli joskus hieno kirjastorakennus, mutta eipä ole enää… puhutaanpa kirjojen pöllimisestä ja tuhoamsiesta. Koko luvun olisi voinut kirjoittaa vaivattomasti ilman, että Rydell olisi käynyt paikan päällä.

Itse olisin rakentanut kirjan toisin, ihan alusta alkaen: joko käsitellään natsien kirjavarkauksia perinteisen tietokirjan keinoin, joka olisi eittämättä hieman tylsä mutta ainakin taatusti toimiva ratkaisu, tai, mieluummin, Rydell olisi värväytynyt vapaaehtoiseksi kirjojen palauttelijaksi ja avannut palauttamiensa kirjojen kautta historiallista kontekstia. Jälkimmäinen ehdotukseni olisi vaatinut isoa määrää työtä, tietenkin, eikä olisi täten kovin työekonominen, mutta nyt lopputuloksena on kirja, jossa alku johdattaa lukijaa luulemaan kirjaa toisenlaiseksi kuin se oikeasti on sekä jonka matkakirjaosiot ovat irrallisia ja suhteellisen irrelevantteja.

Muutoin kirja on ihan ok. En ole niitä henkilöitä, jotka opettelevat ulkoa kaikki natsipuolueen sisäpiiriläiset ja heidän vastuualueensa ja pyrkivät täten osoittamaan, kenen syytä Saksan tappio toisessa maailmansodassa oli jne., mutta kyllä Kirjavarkaiden parissa viihtyi. En ole vieläkään kokonaisen jäniksenpaskan vertaa kiinnostunut siitä, kuinka sotilaat sotatoimien yhteydessä liikkuivat, kuinka se-ja-se kenraali on syy miksi täällä puhutaan / ei puhuta suomea/venäjää / jne., mutta kansallissosialistisen ideologian rakentaminen ja juutalaisen kulttuurin muovaaminen osaksi tuota maailmankuvaa on ihan kiehtova aihepiiri, eikä vähiten sen (valitettavan) ajankohtaisuuden, mistä kiitokset taas kaikille kotikutoiselle pikkunatseille. (Natseista puhuttaessa pitää olla varma, että ei vahingossakaan ole monitulkintainen, joten väännettään pikku hömelö-Pettereille tämä rautalangasta: sanavalintani on ironinen ja tarkoitettu humoristiseksi/nasevaksi.) Mielenkiintoinen yksittäishuomio, joka liittyy vain vähän tämän tekstin varsinaiseen pointtiin: isonatsit käyttivät termiä ”kulttuuribolševismi”, joka nykyisten pikkunatsien sanastossa on muuntunut ”kulttuurimarxismiksi”, vaikka vieläkään sana ei tarkoita mitään paitsi propagandistista lyömäasetta ei-natseja vastaan.

Avauskappale:

Matkustin viime keväänä lentokoneella Berliinistä Birminghamiin mukanani reppu, jossa oli pieni oliivinvihreä kirja. Avasin reppuni aika ajoin ja vilkaisin pehmustettuun ruskeaan kuoreen, johon olin kirjan pannut, sillä halusin varmistua, ettei se ollut kadonnut minnekään. Oltuaan kateissa yli seitsemänkymmentä vuotta se palaisi nyt takaisin sinne minne pitikin – kirjan alun perin omistaneen miehen lapsenlapselle. Omistaja oli huolellisesti liimannut exlibriksensä kirjan yhdelle ensimmäisistä sivuista: Richard Kobrak. Vuoden 1944 lopulla Kobrak ja hänen vaimonsa pantiin erääseen Auschwitziin menneistä junista ja vietiin kaasukammioon. Repussani ollut pieni kirja ei ollut erityisen arvokas. Berliiniläisessä antikvariaatissa se olisi luultavasti maksanut korkeintaan muutaman euron. (Suom. Pekka Marjamäki, pokkaripainos, s.9.)