Siirry pääsisältöön

Katsaus tuotantoon: Stephen King (1/2)

Olen suunnitellut blogin laajentamista tähänastisesta ”mitäs onkaan tullut luettua” -tyylisestä kirjablogista esseemäisempään suuntaan. Voisin (ja kenties joskus aionkin) kirjoittaa tyypillisiä esseitä (kuten se King-filmatisointi-teksti), mutta en ole vielä keksinyt mitään hyvää tulokulmaa tai aihealuetta josta tietäisin riittävästi ja josta olisi jotakin sanottavaa tasaisin väliajoin. Siispä aloitan juttusarjan, joka ei ole kirjablogiteksti eikä essee, mutta täynnä mielipiteitä: Katsaus tuotantoon.

Tekstien idea on simppeli: otan yhden kirjailijan, jonka tuotannon tunnen hyvin, ja puran palasiin uran kohokohdat ja suvannot, tarjota siinä samalla näkemyksiä kirjoista sekä vinkkejä, mistä aloittaa tuotantoon tutustuminen, mitä välttää sekä mainitsen lopuksi myös villin kortin. Ei pitäisi olla vaikea arvata, kenen tuotantoa tunnen laajasti ja jonka kirjoista voin löpistä viikkotolkulla jos siltä tuntuu, mutta koska kyseisen herrasmiehen bibliografia kattaa kuutisenkymmentä romaania plus novellikokoelmat ja tietokirjat ja muut, jaan Stephen Kingin tuotannon käsittelyn kahtia: kauhukirjoihin ja muihin. Tänään vuorossa ovat kauhukirjat, koska niistähän hänet tunnetaan ja muistetaan. Alla lista kaikista kauhuksi katsomistani kirjoista hänen tuotannossaan (miinus Richard Bachman -kirjat, jotka jätän toiseen settiin) sekä perässä hakasulkeissa X-merkki, mikäli olen kyseisen kirjan lukenut.

1974 – Carrie [X]
1975 – ’Salem’s Lot / Painajainen [X]
1977 – The Shining / Hohto [X]
1978 – The Stand / Tukikohta [X]
1979 – The Dead Zone / Kosketus [ ]
1980 – Firestarter / Tulisilmä [X]
1983 – Christine [ ]
1983 – Pet Sematary / Uinu, uinu lemmikkini [X]
1983 – Cycle of the Werewolf / Ihmissuden vuosi [X]
1986 – IT / SE [X]
1987 – The Tommyknockers / Kolkuttajat [X]
1994 – Insomnia / Uneton yö [X]
1995 – Rose Madder / Naisen raivo [ ]
1996 – Desperation / Epätoivon kaupunki [ ]
1998 – Bag of Bones / Kalpea aavistus [X]
1999 – The Girl Who Loved Tom Gordon / Eksyneiden jumala [ ]
2001 – Dreamcatcher / Unensieppaaja [ ]
2002 – From a Buick 8 / Buick 8 [ ]
2006 – Cell / Kuulolla [X]
2008 – Duma Key / Tapahtumapaikkana Duma Key [X]
2009 – Under the Dome / Kuvun alla [X]
2013 – Doctor Sleep / Tohtori Uni [ ]
2014 – Revival / Herääminen [X]
2017 – Sleeping Beauties [ ]

24 kirjaa, joista tärkeimmät olen lukenut. Saatat huomata joidenkin tavallisesti kauhukirjoiksi laskettavien teosten uupuvan listasta – etenkin Misery (eli Piina) ja Cujo – mutta minulla oli selvä pointti jaossa: kauhukirjoja ovat ne jännärit, joissa on yliluonnollista. Muutamasta 1990-luvun kirjasta en ollut aivan varma, mutta heitin ne mukaan tähän yhtä kaikki.

Tuotannon pääpiirteet
Kingin urasta yleisesti ottaen löytyy kolme vaihetta: klassikot, paskat ja renessanssi. Klassikot ovat lähtökohtaisesti ennen vuotta 1987 julkaistut teokset, paskat niiden jälkeen ja ennen 2000-luvun puoliväliä julkaistut romaanit (poikkeuksia lukuun ottamatta) ja renessanssiin osuvat myöhäistuotannon helmet (vaikka sekaan mahtuu paskaakin, puhutaanhan tässä Kingistä). Vuosien 1974 ja 1986 välillä kirjoitetut kirjat ovat lähtökohtaisesti laadukkainta Kingiä, ainakin kauhun saralla: jo esikoisteos, noin kaksisataa sivua kattava dokumenttiromaani Carrie, on parempi kuin mikään 1990-luvun kirjoista.

Koska Kingin kirjoitustahti on edelleen armoton, hän ampuu huteja paljon. Ensimmäiset merkit liian kovasta tahdista ja King-taudista ovat The Dead Zone / Kosketus, jota aloin kerran lukea ja tylsistyin kuoliaaksi sekä – ja tiedän tämän ärsyttävän monia – The Shining / Hohto. Mainituista jälkimmäisen luin loppuun, mutta olin ensimmäisistä sivuista alkaen pettynyt siihen, sillä nähtyäni Stanley Kubrikin elokuvan muutamaan otteeseen aiemmin, kaikki kiinnostavimmat ja mielikuvitusta parhaiten ruokkineet elementit puuttuivat kirjasta. (Puhumattakaan siitä, että lukemani painoksen kannesta löytyi juonielementtejä, jotka olivat peräisin yksinomaan filmatisoinnista – en taida olla kannassani ainoa, eh?) Esimerkiksi elokuvassa Jack Torrancen hulluuden lähde jätetään auki (onko se hotelli vai Jack itse?), mutta kirjaan ei moista tulkinnanvaraisuutta jätetä. Lisäksi The Shining / Hohto on liian pitkä ja loppu on kömpelö ja… Liian King kaikilla väärillä tavoilla.

Kaikki mainitsemani ongelmat paisuivat Kingin kirjoissa vähitellen, mutta The Tommyknockers / Kolkuttajat oli ensimmäinen aidosti huono kauhukirja Kingiltä. Hän kamppaili samaan aikaan huumeriippuvuuksien ja alkoholismin kanssa, joten sitä taustaa vasten kirjan surkeus ei pitäisi olla yllätys. Valitettavasti hän ei ole raitistumisensa jälkeen päässyt samalla tavalla ihon alle: 1990-luvun kirjat ovat, nyrkkisääntönä, hönöjä ja enemmän kuin kömpelöitä. (Olen aloittanut melkein kaikki Kingin kirjat, mutta keskenjääneet ovat joutuneet tilaansa usein hyvästä syystä.) Esimerkiksi Insomnia / Uneton yö on sanalla sanoen paska kirja, joka yrittää liikaa ja onnistuu liian vähässä. Ainoa valonpilkku vuosien 1987 ja 2008 välillä on yllättävän hyvä Bag of Bones / Kalpea aavistus, joka jätti hyvän maun suuhuni, kun luin sen vuoden 2009 paikkeilla – voi olla, että en sietäisi kyseistä kirjaa enää, kriittisempänä ja kyynisempänä itsenäni, mutta tuolloin se oli kelpo viihdettä.

Monet varmasti sanoisivat, että Kingin renessanssi kauhukirjojen suhteen alkoi Cell / Kuulolla -kirjan myötä, mutta oma muistikuvani siitä on, että kirja oli kokonaisvaltaisen typerä. Sen sijaan Duma Key / Tapahtumapaikkana Duma Key oli paljon onnistuneempi, vaikka meinasikin hajota käsiin ylipitkän keskiosansa kohdilla. Oikeastaan juuri Duma Key muistutti minua yhdessä välissä, miksi ylipäänsä pidin Kingin kirjoista: hänellä on huikea kyky maalata tarina ja hahmokatras, joiden kohtalosta lukija oikeasti välittää. En välittänyt paskaakaan mitä Cellin hahmoille kävisi. Tämä voi johtua pelkästään minusta, ei olisi uutta.

Parhaat kirjat?
Kingin parhaat (kauhu)kirjat ovat yleensä paksuja tai fokusoituneita. Paksuihin kirjoihin (The Stand / Tukikohta ja IT / SE) mahtuu typeriä ratkaisuja ja kömpelöä tarinankerrontaa, mutta niissä on myös parhaat ideat, joiden ympärille reilusti yli tuhat sivua kestävät tarinat kiedotaan. The Standin alku ja keskikohta ovat kerrassaan erinomaisia, ajoittain nerokkaita, eikä siitä tehty TV-filmatisointi ole kuin kuriositeetti kirjan rinnalla. Valitettavasti se kolmas paksu (kauhu)kirja, Under the Dome / Kuvun alla, on valitettavan pliisu ja omaa vain hyvän alun, jonka jälkeen homma menee alaspäin rankasti.

Lyhyemmistä kirjoista Carrie, Pet Sematary / Uinu, uinu lemmikkini, ’Salem’s Lot / Painajainen sekä Duma Key fokusoituvat epäkingmäisesti yhteen hahmoon/dilemmaan. Mainituista kirjoista vain Carrie on oikeasti lyhyt, mutta mielestäni Kingin mammuttitaudin pitää parhaiten aisoissa ei lyhyt sivumäärä vaan pieni hahmoluettelo. Ainoa poikkeus mainitsemaani sääntöön on ’Salem’s Lot, joka sisältää kokonaisen kylän, mutta siinäkin on yksi selkeä ja vahva huomionkiinnittävä koukku eikä, isosta hahmolistastaan huolimatta, touhu leviä kaikkiin suuntiin samanaikaisesti.

Mistä aloittaa?
Kingin laajasta (kauhu)tuotannosta varomaton voi valita todella hyviä kirjoja tai todella, todella paskoja kirjoja ja se ensimmäinen luettu kirja voi määrittää oman mielipiteen kirjailijan laadusta pitkäksi ajaksi. Jos sattuu lukemaan jonkun huonoista kirjoista, ei välttämättä koskaan tartu toiseen miekkosen kirjaan; jos nappaa tuotannon parhaan teoksen ensikontaktiksi, kaikki myöhemmät kirjat ovat pettymyksiä. Siispä ehdotankin aloituskohdaksi The Standin, Pet Semataryn tai ITn sijaan Duma Keytä tai Carrieta, mahdollisesti ’Salem’s Lotia. Carrien kanssa riski on pienin, kiitos kirjan lyhyyden.

Mitä välttää?
Valtaosaa, hah. Oikeastaan kaikki vuosien 1987 ja 2006 välillä voi sivuuttaa, ainakin pitkäksi ajaksi – jos Kingiä alkaa fanittaa, voi paskakauden kirjoja kokeilla, mutta ei hetkeäkään aiemmin. Näiden lisäksi kokeellinen Cycle of the Werewolf / Ihmissuden vuosi on epäonnistunut mutta nopeasti luettu. Under the Domen voi myös jättää huoletta väliin, kiinnostavasta ideastaan huolimatta; sama pätee The Dead Zoneen.

Villi kortti

Kingin kauhukirjoista villi kortti, joka on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle, on Revival / Herääminen, joka on renessanssi-Kingin parempaa tarjontaa mainitsemani Duma Keyn lisäksi. Myös Bag of Bones voi olla kokeilemisen arvoinen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

John Hirst, Euroopan lyhin historia

Pidän kirjoista, joissa tiivistetään paljon historiaa vähään sivumäärään, ja monet ovat sanoneet John Hirstin kirjaa Euroopan lyhin historia yhdeksi parhaista tällä saralla. Alle kolmesataa sivua ja koko Euroopan historia kuulostaa kyllä niin yltiöpäiseltä projektilta, että pakkohan moinen teos on tarkastaa, etenkin kun se on taidokkaasti suomennettu Helene Bützowin toimesta. Se todellinen selling-point minulle oli väite (en muista mistä tähän törmäsin alunperin) siitä, että kirjassa käydään sama tarina (Euroopan historia, yllätysyllätys) kuudesti läpi, aina toisenlaisesta näkökulmasta.
Tämä selling-point-väite on tosin epätosi, sillä vaikka on totta, että monet luvuista alkavat antiikin kreikkalaisista tai roomalaisista, ne ovat todellisuudessa tavanomaisempia temaattisia lukuja, joissa käsitellään valtiomuotojen kehitystä tai lingvistiikkaa. Perusidea kirjassa on se, että kahdessa ensimmäisessä luvussa luodaan pohja, jonka päälle loput luvut rakennetaan, mutta missään nimessä samaa t…

Petri Silas, Alexi Laiho - kitara, kaaos & kontrolli

Olen useassa eri asiayhteydessä maininnut, että Children of Bodomin musiikki, etenkin yhtyeen kolmoslevy Follow the Reaper (2001), on vaikuttanut kehitykseeni niin musiikkimakuni kuin persoonallisuuteni tiimoilta enemmän kuin mikään muu taide- tai viihdetuote. Lähimmäs pääsee David Eddingsin Belgarionin taru -fantasiakirjasarja, mutta Eddingsin kirjat olisivat luultavasti jääneet lukematta, mikäli en olisi koskaan hurahtanut metallimusiikkiin, mikä puolestaan tapahtui Bodomin musiikin kautta. Kovimmat Bodom-fanivuoteni ovat takana päin, mutta myönnän silti jännittäneeni Alexi Laihon haastattelemista armon vuonna 2019 ja kyllähän miekkosesta tehty elämänkerta oli luettava tuoreeltaan.
Alexi Laiho – kitara, kaaos & kontrolli on pinnallinen elämänkerta miekkosesta, jonka elämästä voisi saada paljon mehukkaammankin kirjan. Liekö ratkaisun takana managementti, kustantamo, Laiho itse tai kirjan haastatteluista kokoon parsinut Petri Silas (tai kaikki/jotkin mainituista), mutta elämänkerta…

J. K. Rowling, Harry Potter 4-7

Siitä täytyy olla vuosia, kun olen edellisen kerran tempautunut yhtä totaalisesti jonkin tarinan vietäväksi. Hassua, sinänsä, koska Harry Potterin käänteet olivat hyvin tiedossani jo ennakkoon – olenhan lukenut kirjat läpi silloin, kun ne alkujaan ilmestyivät. Mutta jokin niissä tarinoissa, Stephen Fryn lukemina, sai minut muutamaksi kuukaudeksi transsinkaltaiseen tilaan, jossa unohdin kuunnella musiikkia (musakriitikolle aika paha juttu) ja jonka aikana luin perinteisiä kirjoja vain työn merkeissä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka kolme ensimmäistä Harry Potteria olivat kirjoina parempia kuin muistinkaan, mutta kuinka kolmoskirjassa alkoi olla jo oireita tarinankerronnan löystymisestä. Tähän tekstiin niputan neljä kirjaa, koska… No, minun piti kirjoittaa teksti nelos- ja vitoskirjoista, mutta sitten kävi hassusti ja kuuntelin kutosen ja seiskan läpi alle kahdessa viikossa.
Harry Potterien tarinat olivat aluksi yksittäisiä romaaneja: niillä oli jokin yksi juonikuvio, jokin My…